perjantai 7. huhtikuuta 2017

Mitä on diakonia tänään?

Helsingin Diakonissalaitoksella on takanaan 150 vuoden historia. Näinä vuosina Diakonissalaitos on ollut suomalaisen diakonian tienraivaaja, vieruskaveri ja edelläkävijä. Mutta onko sote-uudistusten maailmassa enää tilaa tai paikkaa diakonialle? Mikä on diakonian tehtävä tänään?

”Ilman rohkeutta tulevaisuus on vain toistettua menneisyyttä”. Näin sanoo Tommy Hellstén. Vaikka menneisyys olisi ollut kuinka loisteliasta tahansa, harva meistä aidosti haluaa sitä sellaisenaan toistaa. Eikä se oikein ole mahdollistakaan, elämä ei toimi niin.

”Rohkeus on sen tekemistä mitä ei voi tehdä”, elämän paradoksien mestari Hellstén jatkaa. ”Rohkeus on sen tekemistä mitä ei voi tehdä - jos ei ole rakkautta.”

Diakonian itseymmärryksen ytimessä on rakkaus ja muodoltaan se on liike, movement. Siinä tehdään paradokseista totta, jotain sellaista jota oikeastaan inhimillisesti ottaen ei voida edes tehdä. Diakonia ei ole menetelmä tai työmuoto, se ei ole sosiaalityön jatke, eikä sitä voi kutistaa hyväntekeväisyydeksi. Diakoniassa on kyse kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten puolelle ja rinnalle asettumisesta, toimimisesta yhdessä heidän kanssaan. Diakonia on identiteetti.

Diakonian perustana on ajatus jakamattomasta ihmisarvosta. Koska olemme kaikki koulutuksesta, tulotasosta tai muusta menestyksestä riippumatta samanarvoisia, myös ihmisoikeuksien tulee olla samat kaikille. Siellä missä näin ei tapahdu johtuen vaikkapa sairaudesta, vammaisuudesta, vanhuudesta tai kyvyttömyydestä huolehtia itsestä, siellä aukeaa diakonialle yhteiskunnallisestikin merkittäviä tehtäviä.

Monet diakonian toimintatavat ovat perinteisesti ylläpitäneet ja edistäneet mukana olevien ihmisten toimintakykyä. Asunnottomat tarvitsevat asuntoja, nälkäiset ruokaa ja suojattomat suojaa. Näin diakonian tulee osaltaan toimia jatkossakin.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on kuitenkin juuri nyt hyvin haastavassa vaiheessa. Yhteiskuntamme taloudellinen kantokyky murenee tilanteessa, jossa mittarit osoittavat hyvinvointipalveluille merkittävää kasvupainetta. Samaan aikaan perinteinen kansalaisyhteiskunta, järjestötoiminta ja monet instituutiot heikkenevät.

Nykyinen tilanne avaa diakonialle selkeän tehtävän, ei vain ihmisten toimintakyvyn ylläpitämiseen, vaan myös heidän toimijuutensa vahvistamiseen. Toimijuuden vahvistamisessa on kyse aktiivisista toimista, joilla ihmiset havahtuvat omiin kykyihinsä ja myös löytävät uusia. Löydetään tapoja osallistua ja kantaa vastuuta itselle tärkeissä yhteisöissä, kukin kyvykkyyksiensä ja kiinnostuksensa mukaan. Toimijuuden vahvistuminen tapahtuu vuorovaikutuksessa, usein avoimissa yhteisölähtöisissä prosesseissa, mikä osaltaan korostaa diakonian movement-luonnetta. Palautunut luottamus oman elämän mahdollisuuksiin tekee elämästä jälleen mielekästä, millä on aina myös myönteisiä yhteiskunnallisia seurauksia.


 
Matti Helin

Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön kehitysjohtaja.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Onko nuorilla toivoa?

Teoksessa Toivon tarkoitus kirjailija ja dosentti Jari Ehrnrooth määrittelee toivon mahdolliseen kohdistuvaksi intohimoksi. Olen pohtinut määritelmää aika ajoin ja todennut sen olevan hienosti kiteytetty. Määritelmä toimii, myös käänteisesti.

Olen pohtinut toivoa viime vuosina usein, kun luen lastensuojelunuorten tai yleisemmin nuorten (poikien) huonosta voinnista kertovia uutisia. Lastensuojelussa erityisesti teini-ikäisten kiireelliset huostaanotot ovat lisääntyneet ja näistä useimmat ovat poikia. Kertauksena totean, että huostaanottoon päädytään, kun nuori toimii riittävän vahingollisesti itseä ja/tai toisia kohtaan (ja tilanteeseen avohuollon tukitoimet eivät olet tehonneet).


Toivoon liittyviin pohdintoihin tuo uuden ulottuvuuden yksin maahamme tulleet turvapaikanhakijat, jotka hekin ovat useimmat teini-ikäisiä poikia. Osa näistä yksin tulleista alaikäisistä on saanut turvapaikkahakemukseensa kielteisien päätöksen.

Olen miettinyt näissä tilanteissa toivoa – mikä merkitys sillä tai sen puutteella on näiden tilanteiden taustalla tai etenkin niistä ulospääsyssä? Olen päässyt lähituntumasta seuraamaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita nuoria ja heidän käyttäytymistään ja myös nuoria lastensuojelussa, erityisen haastavien nuorten laitoshoidossa.

Syntyy vaikutelma, että molemmissa tilanteissa nuoret käyttäytymisellä ja toiminnallaan viestivät, että millään ei ole mitään väliä. Kun yritän ymmärtää tätä, päädyn siihen, että kyse on nimenomaan mahdolliseen kohdistuvan intohimon puutteesta. Vaihtoehtoja ei näytä olevan ja siksi millään ei ole mitään väliä. Juuri mikään ei näytä mahdolliselta, jolloin ei voi suhtautua intohimoisesti mihinkään, mikä koskee omaa tulevaisuutta. Kun ei ole intohimoa, ei ole mitään syytä ponnistella. EVVK.

Tietoyhteiskunnassa erityisen vähissä ovat vaihtoehdot niillä nuorilla, joilla akateemiset taidot ovat heikohkot ja koulunkäynti takkuaa – ammatteja, joissa pärjää tekemällä ja käden taidoilla, ovat vähenemässä. Työmarkkinat näyttäytyvät sellaisina, että ei ole toivoakaan löytää mitään mielekästä tekemistä – näköalat ovat heikot. Samoin nuori, joka ei kelpaa maahanmuuttajana tänne, mutta jolla ei ole paluuta kotimaahansa – mistä toivoa?

Viisastenkiveä ei ole. Näissä tilanteissa henkilökunta tai muuten tilannetta läheltä seuraavat ovat aivan mahdottoman vaativan ja vaikean tehtävän edessä. 

Siksi näihin töihin ja tilanteisiin tarvitaan erityisen sitkeitä, osaavia ja mielikuvitusrikkaita ihmisiä, jotka välittävät ja jaksavat etsiä nuoren kanssa toivoa sieltäkin, missä sitä ei ensi näkemällä näytä olevan

Nuoren vahvuudet pitää löytää ja saada palvelemaan nuoren tulevaisuutta. Niiden varaan toivoa voi rakentaa. Muuten vaarana on, että intohimoinen tekeminen suuntautuu ihan väärille raiteille.


Tuija Åstedt 

Kirjoittaja työskentelee palveluiden kehittämisessä ja johtamisessa kansainvälisen suojelun ja integraation toimialalla.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Meillä on varaa kantaa vastuuta – myös kaikkein heikoimmasta

"Emmehän mekään aina voi olla likaisia ja kylmissämme.” Näin totesi romanialainen Olga, kun häntä reilu vuosi sitten haastateltiin Helsingin Diakonissalaitoksella. Olgan sanat ovat pysäyttävät. Hän on matkustanut vuosia Suomeen, kerjäämään elantoa perheelleen. Nukkunut missä milloinkin, peseytynyt päiväkeskus Hirundossa, istunut ulkona pakkasilla.

Ja silti: Vaikka ihminen kerjää, hänellä on tunteita ja toiveita. Myös kerjäläinen haluaa olla puhdas ja päästä lämmittelemään. Hän haluaa elää ihmisarvoista elämää.
...

Kun Helsingin Diakonissalaitos perustettiin, Suomea kurittivat katovuodet, nälkä ja kulkutaudit. 1800-luvun lopun haasteissa on paljon yhtäläisyyksiä tähän päivään. Suomessa elää yhä ihmisryhmiä, joiden ihmisarvoisen elämän perusedellytykset – lämpö, puhtaus, monipuolinen ravinto ja turvallisuus – uhkaavat jäädä toteutumatta.

Elämän perusedellytysten lisäksi syrjäytyminen ja yksinäisyys ovat ratkaisemattomia haasteita, joihin hyvinvointiyhteiskunta ei yksin pysty vastaamaan. Esimerkiksi keskellä vilkkainta kaupunkielämää monet ikääntyneet syrjäytyvät omiin koteihinsa, vailla turvallisia ihmissuhteita. Yhteiskunnan palveluverkostot tekevät parhaansa, mutta eivät kykene vastaamaan kasvavaan läsnäolon tarpeeseen. Siihen tarvitaan myös meitä muita.
...

Toivoa meillä on. Suomalaisesta yhteiskunnasta löytyy valtavasti voimavaroja, rohkeutta ja halua auttaa hädässä olevia, kuten kaksi viimeistä vuotta ovat osoittaneet. Hätämajoituksen järjestäminen papereita katsomatta, turvapaikanhakijoiden auttaminen, vapaaehtoisten kasvava joukko ja eri palveluntarjoajien väliset kumppanuudet ovat askeleita kohti parempaa yhteiskuntaa. Sillä tulevaisuus rakennetaan yhteistyöllä.

Erinomainen esimerkki yhteistyöstä on Helsingin kaupungin, Helsingin seurakuntien ja Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämä hätämajoitus kaupungissa olevien paperittomien, suojattomien ja asunnottomien turvaksi. Kansalaistoiminta ja viranomaistoiminta lyövät kädet yhteen; yhdessä rakennetaan sellaista yhteiskuntaa, jossa kannetaan vastuuta myös kaikkein heikoimmasta.
...

Tärkeä kysymys nyt ja tulevaisuudessa on, miten voimme turvata hyvinvoinnin kestävästi. Laastareilla ei paranneta syviä haavoja. Niihin tarvitaan vahvoja tikkiompeleita. Ompeleita olemme me! Kaikkein huono-osaisimmista huolehtimiseen tarvitaan meistä jokaista:
yhteisöjä, yrityksiä, julkisia toimijoita ja kansalaisia. Tarvitaan rahoittajia, ruohonjuurityön tekijöitä ja organisoijia, jotka varmistavat avun tehokkuuden. Joku voi osallistua lahjoittamalla rahaa. Joku toinen lahjoittaa aikaa ja läsnäoloa. Kolmas asiantuntemustaan vaikkapa konsultaation muodossa.

Kukaan ei tee työtä yksin. Yhteisöön voi turvata ja yhteisön on kannettava. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.


Olli Holmström
Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön toimitusjohtaja

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Mitä maksaa pakolaislasten asuttaminen?

Siellä täällä on syntynyt äläkkää pakolaislasten palveluiden kustannuksista. Viimeisin kohu lienee Kauniaisista, jossa ollaan vastaamassa alaikäisten, ilman perhettään maahan tulleiden lasten turvan tarpeeseen avaamalla perheryhmäkoti yhdeksälle lapselle ja nuorelle. Somessa pyörii ”tietoa” kohtuuttomista kustannuksista ja välistävedoista.

Mitä ja paljonko maksaa? Pakolaislasten perheryhmäkotien kustannukset asettuvat samalle tasolle kuin lasten hoito suomalaisessa sijaishuollossa lastensuojelulaitoksissa – puhutaan kymmenistä tuhansista, usein noin sadasta tuhannesta eurosta vuodessa per lapsi. 

Molemmissa sovelletaan täsmälleen samaa lainsäädäntöä. Sen lainsäädännön mukaan keskeisin kustannustekijä on henkilöstön laatu ja määrä. Lain mukaan henkilöstöä palvelussa on oltava yhtä paljon kuin on lapsia, eli hoitosuhdelukuvaatimus on 1/1. Henkilöstöä tarvitaan jo siksikin paljon, että työ on vuorotyötä, jota säätelee työaikalainsäädäntö. Mikään hoitolaitos ei edes pyöri ympärivuorokautisesti ilman vähintään 6 henkilön työryhmää.

Henkilöstön osaamisesta puolestaan säädetään, että henkilöstöstä vähintään puolella pitää olla vähintään ammattikorkeakoulututkintotasoinen koulutus ja lopuillakin ammatillinen koulutus. Tämäkään ei riitä, vaan henkilöstössä pitää olla lastensuojelun, mielellään psykiatrian, neuropsykiatrisian ja vammaistyön erityisosaamista ja lisäksi kokemusta maahanmuuttajien kanssa tehtävästä työstä. Työhön ei siis voi palkata ketä tahansa ja mistä tahansa, vaan erityisosaavia ammattilaisia.

Tiloja säätelee niin ikään lastensuojelulaki, joka sanelee riittävät neliöt ja saniteettitilojen määrän asukasta kohden. Lisäksi, jos kodissa on sekä tyttöjä että poikia, vaatimukset ko. tilojen määrästä kasvavat. Koska kyse on alaikäisistä, palvelun hintaan kuuluvat kaikki henkilökohtaiset, tarpeelliset tavarat, ruoka, vaatteet, harrastusten kustannukset - kaikki lapsen elämiselle välttämätön ja tarpeellinen. Esimerkiksi Kauniaisten talosta pyydetty vuokra on aivan tavallinen kun sitä verrataan vuokriin, joita maksetaan tällaisiin palveluihin käytettävistä tiloista muutenkin.

Miten kustannuksia sitten voitaisiin alentaa? Yksi vaihtoehto on tarjota alaikäisille pakolaislapsille koti yksityismajoituksessa tai perhehoitona. Tämän sinänsä kannatettavan ajatuksen laajenemisessa törmätään tuttuun ongelmaan: sijaisperheitä tai ammatillista perhehoitoa ei ole aiemminkaan ollut tarpeeseen nähden riittävästi. 

Kustannuksia voitaisiin säästää tinkimällä henkilöstövaatimuksista, mutta kovin paljon ei sitä kautta säästöä synny, Koska kuten todettu, vuorotyötä säätelee työlainsäädäntö ja ketään ei voi pitää ympärivuorokautisesti töissä. Ja ajattelen, että laadusta tinkiminen kostautuu usein ja olisi kovin lyhytnäköistä.

Toki on tärkeää pohtia joka kohdassa, ettemme anna kustannusten nousta pilviin. Mutta mitä tapahtuisi, jos emme hoitaisi haavoittuvassa asemassa olevia, usein vakavasti traumatisoituneita lapsia niin hyvin, kuin on mahdollista? Mitä se mahtaisi maksaa, muutaman vuoden kuluttua? En halua edes kuvitella.

Kirjoittaja

Tuija Åstedt

Palveluiden kehittäminen ja johtaminen,
kansainvälinen suojelu ja integraatio