maanantai 3. heinäkuuta 2017

Somessa kiukku yltyy - miten vihapalautteesta siirrytään luottamuksen rakentamiseen?

”Nyt sitten Auroran varjolla hyysätään/laittomasti maassaolevien majoitusta ynnä ruokailua ja KANSA KÄRSII, voi (sana poistettu*) !!!”

”Suomalaisia asunnottomia häädetään ulos että laittomasti maassa olevat saa jäädä? Rikotte lakia ja heidän joukossaan on ties mitä (sana poistettu**). Sotaa käyvissä maissa on turvallisia alueita ja todella härskiä väittää että (sana poistettu**) on sama mennä niihin maihin ku suomalaisten. Valehdelkaa lisää huijarit!”

Näiden kommenttien saattelemana toivotan teidät tervetulleiksi haastavien vuorovaikutustilanteiden tantereelle, sosiaaliseen mediaan. 

Pakolaiskriisin aikana ja jälkimainingeissa monet yhteiskunnalliset toimijat ottivat vahvasti kantaa siihen, miten humanitaarisen kriisin aikana pitäisi toimia ja tekivät myös työtä arvojensa mukaisesti. Tämä ei ollut kaikkien mieleen, ja moni turvapaikanhakijoita auttava taho näki vuoden 2015 syksyllä selkeän piikin vihapalautteiden määrissä. Erityisesti keskustelu kärjistyi sosiaalisessa mediassa. 

Ja kun kerran on negatiiviselle kehälle päädytty, sieltä pois rämpiminen kestää. Kärkevää keskustelua käydään yhä säännöllisin väliajoin, mistä esimerkkinä alun lainaukset Helsingin Diakonissalaitoksen Facebook-postausten kommenteista. 

Vihapalautteesta haluamme tietenkin päästä avoimeen mutta arvostavaan dialogiin ja rakentaa ihmisryhmien välistä luottamusta myös somessa. Siksi tässä kirjoituksessa käsittelen sitä, miten organisaatiot voivat pyrkiä pois somekeskustelun negatiiviselta kehältä, vihasta luottamukseen. Mikään ei toki estä soveltamasta vinkkejä myöskään yksityishenkilönä.


Kurkistus sanojen taakse


Kärkevien kommenttien kohdalla joudutaan punnitsemaan monia kysymyksiä. Missä menee vihapuheen ja keskustelun raja? Millainen linja kommentteihin pitäisi ottaa? Keneen puhe oikeastaan kohdistuu? Onko syyttelystä mahdollista siirtyä vastavuoroiseen dialogiin ja mikä tärkeintä: 

Miten voimme rakentaa yhteiskunnallista luottamusta sosiaalisessa mediassa silloin, kun keskustelun sävy on äitynyt vihan puolelle?

Tarkastellaan ensin alun lainauksia. Negatiivinen konnotaatio syntyy sanavalinnoista, sillä neutraaleiksi ilmaisuiksi tuskin olisi valittu sanoja ”hyysääminen”, ”laittomasti maassa oleva”, ”kansan kärsiminen” tai ”huijari” (puhumattakaan sensuroiduista kirosanoista tai ihmisryhmää halventavista nimityksistä). 

Hypätään sen jälkeen sanojen taakse: miksi kommentoija on valinnut juuri tällaisia ilmauksia? Sanavalinnat voivat kuvastaa kommentoijan arvoja, mutta vielä enemmän niissä on tunnelatausta. Takana on kenties kiukkua, pelkoa, pettymystä, surua. Voimakkaita tunteita, jotka synnyttävät epäluottamusta toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. 

Ja juuri siksi näiden kommenttien taakse näkeminen, dialogi ja sen kautta luottamuksen rakentaminen ovat somessa äärimmäisen tärkeitä.

Tässä vaiheessa on syytä ottaa käyttöön järeä työkalu, jonka avulla vihapalautteesta siirrytään dialogiin ja luottamuksen rakentamiseen. 

Työkalun nimi on empatia. 

Kaikenlainen puhe ei tietenkään ole sallittua. Mutta asettumalla kriitikon nahkoihin ja miettimällä syitä sanojen takana, voi somekeskusteluun suhtautua jämäkästi mutta ymmärtäväisesti. Samalla rakennamme siltaa toiselle puolelle: näytämme, että kriitikon tunteet ja kokemukset ovat tulleet kuulluiksi ja myös negatiivisten tunteiden vallassa hän on arvokas ja hyväksytty.

No niin. Helpommin sanottu kuin tehty. Helsingin Diakonissalaitoksen viestinnässä olemme pohtineet, miten luottamusta voi somessa käytännössä rakentaa. Sen seurauksena listasimme viisi vinkkiä, joiden avulla pääsee ainakin alkuun. 


Viisi vinkkiä someen: vihasta dialogiin


1.  Kun organisaatiosi saa somessa vihapalautetta, lue se läpi ja sulje some viideksi minuutiksi – tai tunniksi.

Joskus kommentit tuntuvat pahalta, vaikka ne eivät henkilöityisi sinuun. Omat tunteet sumentavat helposti näkökentän, jolloin dialogin rakentaminen on vaikeaa. Jos pulssi kiihtyy, sulje some, rauhoitu ja käy omat tunteet läpi jonkun kanssa. Vasta tämän jälkeen avaa mahdollisuus dialogiin eli vastaa kommentoijalle.

2. Aloita luottamuksen rakentaminen kertomalla, että ymmärrät toisen pahan mielen.

Kärjistyneen keskustelun takana on paljon tunteita. Osoita, että toisen kokemus on tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. ”Olen pahoillani, että työmme on pahoittanut mielesi ja ymmärrän näkökulmaasi” -palautteella voi ohjata keskustelua neutraalimpaan suuntaan.

3. Näytä positiivinen puoli.

Koska someviestinnästä puuttuvat ilmeet ja eleet, on keskustelu herkästi kylmää myös organisaation suunnalta. Hymiöitä voi käyttää ja peruskohteliaisuudet kuuluvat asiaan. Siispä aurinkoista kesää! :)

4. Ohjaa jankkaus pois sosiaalisesta mediasta.

Joskus kärjistynyt keskustelu jää junnaamaan ja kommentoija palaa uudelleen ja uudelleen entistä terävämpien kommenttien kanssa. Keskustelun ohjaaminen pois sosiaalisesta mediasta voi olla paikallaan: ”Jos haluat vielä jatkaa keskustelua, voit ottaa yhteyttä sähköpostitse.”

5. Rajat ovat rakkautta myös somessa.

Luottamusta rakennetaan suhteessa myös ihmisiin, jotka eivät ole keskustelussa aktiivisina osapuolina. Siksi vihapalautteelle on syytä laittaa stoppi, kun kommentit ovat selkeästi loukkaavia; rakkautta ja rajoja sopivassa suhteessa. Asetetaan silti myös rajat rakentavasti:Ikävää, että koet noin. Emme voi kuitenkaan hyväksyä sitä, millaisia sanoja käytät muista ihmisistä."

+ Bonus: Anna armoa itsellesi. Aina ei dialogi onnistu ja jokainen turhautuu joskus. Ei silti luovuteta, sillä:

Luottamuksen rakentaminen lähtee meistä. Etenkin somessa siihen tarvitaan edelläkävijöitä ja konkreettisia keinoja. Tule mukaan! 

Helsingin Diakonissalaitos on Porin SuomiAreenalla 13.-14.7. Herätämme keskustelua siitä, miten rakennamme luottamusta yhteiskunnassa ja varmistamme, että erilaiset näkemykset kohtaavat rakentavasti. Somessa keskusteluun voi osallistua #luottamus. Kerro, mikä on sinun reseptisi luottamukseen? 

* kirosana poistettu 
** halventavat ilmaukset poistettu 

Ella Saranpää

Kirjoittaja työskentelee Helsingin Diakonissalaitoksen viestinnässä ja varainhankinnassa.



keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Pinnan alla kuplii

Suomalaisen yhteiskunnan puhtoisen pinnan alla kuplii epämiellyttävällä tavalla. Pinnalta katsoen Suomi menestyy kansainvälisissä vertailuissa. Harvassa ova selvitykset, joissa Suomi ei ole maailman kymmenen parhaimman maan joukossa. Vastikään kesäkuussa 2017 uutisoitiin, että Suomi on maailman toiseksi paras moniulotteisesti arvioidussa sosiaalisessa edistyksessä.

Kuitenkin jos pintaa rapsutetaan, näkyy toisenlainen Suomi. Suomi alkaa olla esimerkki maasta, jossa eriarvoisuuden ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kokemukset ovat polarisoituneet. Suurin osa suomalaisista kokee yhteiskunnan eriarvoiseksi ja enemmistö ajattelee, että kaikki suomalaiset eivät ole samassa veneessä. Hyvä menestys sosiaalisessa edistyksessä ei tuota Suomessa kokemusta tasa-arvoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta.

Samankaltaisia havaintoja on muitakin. Suomalaisten suuri enemmistö on hyvinvointivaltion vankkumattomia kannattajia. Kun katsellaan jakautumien ääripäitä tarkemmin, havaitaan, että hyvinvointivaltion tiukkoja kannattajia on selkeästi enemmän kuin sen vastustajia.

Toisaalta kun sitten tarkastellaan tarkemmin ihmisten asenteita suhteessa kansalaisten ja hyvinvointivaltion väliseen vuorovaikutukseen, havaitaan että noin puolet suomalaisista ajattelee hyvinvointivaltion tekevän laiskaksi. Tämä näkemys on voimakkaasti kytkeytynyt puoluekantaan ja taloudelliseen asemaan. Periaatteellinen kannatus yhdistyy voimakkaasti erilaisiin näkemyksiin hyvinvointivaltion tulevasta suunnasta.


Pinnan alla kuplivista ilmiöistä on muitakin esimerkkejä. Suomalaisten elintaso on keskimäärin hyvä ja noussut vuosien mittaan tasaisesti. Myös elämänlaatumme on parantunut ja elämäntapamme ovat kohentuneet. Suomessa on selkeä hyvinvoiva enemmistö.

Samalla meidän leipäjonomme ovat pidentyneet ja yhä useampi käy siellä pitkään. Niissä käyvien elintaso ja elämänlaatu ovat selkeästi muuta väestö heikommat, eikä myöskään elämäntavoissa ole hurraamista.

Tilannekuva on siis selkeä. Vähemmän on yhteistä ymmärrystä, miten suomalaisten sisäiset jakolinjat voitaisiin kuroa joko pienemmiksi tai kokonaan umpeen. Yksimielisyyttä ei välttämättä ole edes siitä, pitäisikö näin tehdä ja mikä on julkisen vallan rooli tässä kehityksessä. Yksimielisyys sen sijaan on siitä, että luottamus on kitti tai sementti, joka pitää tämän yhteiskunnan kasassa.


Luottamusta on perinteisesti ajateltu olevan kahta lajia. Ensimmäinen on luottamus julkiseen valtaan. Mitä luotettavampi (vähemmän korruptoitunut ja laatuun investoinut) julkinen valta on, sitä enemmän yhteiskunnassa on ”vertikaalista luottamusta”. Toinen on luottamus kanssaihmisiin. Mitä etäisempään ihmiseen voit luottaa, sitä paremmalla tolalla tämä ”horisontaalinen luottamus” on.

Sittemmin on havaittu, että on myös kolmas luottamuksen laji ja se on samassa elämäntilanteessa olevien luottamus. Esimerkiksi on voitu tarkastella, luottavatko leipäjonossa seisovat muiden leipäjonossa seisovien olevan siellä syystä.

Jos Suomi aikoo kukoistaa yhtenä yhteiskuntana jatkossa, kaikkien näiden kolmen luottamuksen tulee olla kunnossa samanaikaisesti. 

Miten temppu tehdään, siitä keskustellaan Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämässä tilaisuudessa SuomiAreenalla 14.7. klo 11.45–13 Kaupungintalon pihalla.

Juho Saari

VTT, Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori
Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Terveystieteiden yksikkö

Professori, hyvinvointisosiologia (osa-aikainen),
Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos

Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen hallituksen jäsen ja ylimmäinen makutuomari ja taikinan alustaja HDL:n SuomiAreenan keskustelussa. 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Mitä on diakonia tänään?

Helsingin Diakonissalaitoksella on takanaan 150 vuoden historia. Näinä vuosina Diakonissalaitos on ollut suomalaisen diakonian tienraivaaja, vieruskaveri ja edelläkävijä. Mutta onko sote-uudistusten maailmassa enää tilaa tai paikkaa diakonialle? Mikä on diakonian tehtävä tänään?

”Ilman rohkeutta tulevaisuus on vain toistettua menneisyyttä”. Näin sanoo Tommy Hellstén. Vaikka menneisyys olisi ollut kuinka loisteliasta tahansa, harva meistä aidosti haluaa sitä sellaisenaan toistaa. Eikä se oikein ole mahdollistakaan, elämä ei toimi niin.

”Rohkeus on sen tekemistä mitä ei voi tehdä”, elämän paradoksien mestari Hellstén jatkaa. ”Rohkeus on sen tekemistä mitä ei voi tehdä - jos ei ole rakkautta.”

Diakonian itseymmärryksen ytimessä on rakkaus ja muodoltaan se on liike, movement. Siinä tehdään paradokseista totta, jotain sellaista jota oikeastaan inhimillisesti ottaen ei voida edes tehdä. Diakonia ei ole menetelmä tai työmuoto, se ei ole sosiaalityön jatke, eikä sitä voi kutistaa hyväntekeväisyydeksi. Diakoniassa on kyse kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten puolelle ja rinnalle asettumisesta, toimimisesta yhdessä heidän kanssaan. Diakonia on identiteetti.

Diakonian perustana on ajatus jakamattomasta ihmisarvosta. Koska olemme kaikki koulutuksesta, tulotasosta tai muusta menestyksestä riippumatta samanarvoisia, myös ihmisoikeuksien tulee olla samat kaikille. Siellä missä näin ei tapahdu johtuen vaikkapa sairaudesta, vammaisuudesta, vanhuudesta tai kyvyttömyydestä huolehtia itsestä, siellä aukeaa diakonialle yhteiskunnallisestikin merkittäviä tehtäviä.

Monet diakonian toimintatavat ovat perinteisesti ylläpitäneet ja edistäneet mukana olevien ihmisten toimintakykyä. Asunnottomat tarvitsevat asuntoja, nälkäiset ruokaa ja suojattomat suojaa. Näin diakonian tulee osaltaan toimia jatkossakin.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on kuitenkin juuri nyt hyvin haastavassa vaiheessa. Yhteiskuntamme taloudellinen kantokyky murenee tilanteessa, jossa mittarit osoittavat hyvinvointipalveluille merkittävää kasvupainetta. Samaan aikaan perinteinen kansalaisyhteiskunta, järjestötoiminta ja monet instituutiot heikkenevät.

Nykyinen tilanne avaa diakonialle selkeän tehtävän, ei vain ihmisten toimintakyvyn ylläpitämiseen, vaan myös heidän toimijuutensa vahvistamiseen. Toimijuuden vahvistamisessa on kyse aktiivisista toimista, joilla ihmiset havahtuvat omiin kykyihinsä ja myös löytävät uusia. Löydetään tapoja osallistua ja kantaa vastuuta itselle tärkeissä yhteisöissä, kukin kyvykkyyksiensä ja kiinnostuksensa mukaan. Toimijuuden vahvistuminen tapahtuu vuorovaikutuksessa, usein avoimissa yhteisölähtöisissä prosesseissa, mikä osaltaan korostaa diakonian movement-luonnetta. Palautunut luottamus oman elämän mahdollisuuksiin tekee elämästä jälleen mielekästä, millä on aina myös myönteisiä yhteiskunnallisia seurauksia.


 
Matti Helin

Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön kehitysjohtaja.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Onko nuorilla toivoa?

Teoksessa Toivon tarkoitus kirjailija ja dosentti Jari Ehrnrooth määrittelee toivon mahdolliseen kohdistuvaksi intohimoksi. Olen pohtinut määritelmää aika ajoin ja todennut sen olevan hienosti kiteytetty. Määritelmä toimii, myös käänteisesti.

Olen pohtinut toivoa viime vuosina usein, kun luen lastensuojelunuorten tai yleisemmin nuorten (poikien) huonosta voinnista kertovia uutisia. Lastensuojelussa erityisesti teini-ikäisten kiireelliset huostaanotot ovat lisääntyneet ja näistä useimmat ovat poikia. Kertauksena totean, että huostaanottoon päädytään, kun nuori toimii riittävän vahingollisesti itseä ja/tai toisia kohtaan (ja tilanteeseen avohuollon tukitoimet eivät olet tehonneet).


Toivoon liittyviin pohdintoihin tuo uuden ulottuvuuden yksin maahamme tulleet turvapaikanhakijat, jotka hekin ovat useimmat teini-ikäisiä poikia. Osa näistä yksin tulleista alaikäisistä on saanut turvapaikkahakemukseensa kielteisien päätöksen.

Olen miettinyt näissä tilanteissa toivoa – mikä merkitys sillä tai sen puutteella on näiden tilanteiden taustalla tai etenkin niistä ulospääsyssä? Olen päässyt lähituntumasta seuraamaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita nuoria ja heidän käyttäytymistään ja myös nuoria lastensuojelussa, erityisen haastavien nuorten laitoshoidossa.

Syntyy vaikutelma, että molemmissa tilanteissa nuoret käyttäytymisellä ja toiminnallaan viestivät, että millään ei ole mitään väliä. Kun yritän ymmärtää tätä, päädyn siihen, että kyse on nimenomaan mahdolliseen kohdistuvan intohimon puutteesta. Vaihtoehtoja ei näytä olevan ja siksi millään ei ole mitään väliä. Juuri mikään ei näytä mahdolliselta, jolloin ei voi suhtautua intohimoisesti mihinkään, mikä koskee omaa tulevaisuutta. Kun ei ole intohimoa, ei ole mitään syytä ponnistella. EVVK.

Tietoyhteiskunnassa erityisen vähissä ovat vaihtoehdot niillä nuorilla, joilla akateemiset taidot ovat heikohkot ja koulunkäynti takkuaa – ammatteja, joissa pärjää tekemällä ja käden taidoilla, ovat vähenemässä. Työmarkkinat näyttäytyvät sellaisina, että ei ole toivoakaan löytää mitään mielekästä tekemistä – näköalat ovat heikot. Samoin nuori, joka ei kelpaa maahanmuuttajana tänne, mutta jolla ei ole paluuta kotimaahansa – mistä toivoa?

Viisastenkiveä ei ole. Näissä tilanteissa henkilökunta tai muuten tilannetta läheltä seuraavat ovat aivan mahdottoman vaativan ja vaikean tehtävän edessä. 

Siksi näihin töihin ja tilanteisiin tarvitaan erityisen sitkeitä, osaavia ja mielikuvitusrikkaita ihmisiä, jotka välittävät ja jaksavat etsiä nuoren kanssa toivoa sieltäkin, missä sitä ei ensi näkemällä näytä olevan

Nuoren vahvuudet pitää löytää ja saada palvelemaan nuoren tulevaisuutta. Niiden varaan toivoa voi rakentaa. Muuten vaarana on, että intohimoinen tekeminen suuntautuu ihan väärille raiteille.


Tuija Åstedt 

Kirjoittaja työskentelee palveluiden kehittämisessä ja johtamisessa kansainvälisen suojelun ja integraation toimialalla.