Kadonneet vanhukset

Ihmisarvoisen vanhuuden suuri este on yksinäisyys. Helsingin Kalliossa asuu paljon iäkkäitä ja syrjään joutuneita ihmisiä, joilla on vähän tai ei lainkaan mahdollisuuksia osallistumiseen ja yhteisöllisyyteen.

He asuvat usein yksin pienissä asunnoissa, ovat liikuntarajoitteisia, monella on mielenterveysongelmia eikä ihmiskontakteja juuri ole. He ovat yksinäisiä.

Heillä on oikeus tulla kohdatuiksi, ja sitä varten Seniori-Vamos on olemassa. Seniori-Vamos -hankkeen tavoitteena on etsiä Kalliosta yksin jääneet ja tukea tarvitsevat vanhukset. Heitä autetaan sekä ammattilaisten että kansalaistoiminnan voimin.

"Tarvitaan entistä enemmän
verkostoja ja toisista välittämistä"

Moni ulkopuolelle jäänyt on Seniori-Vamoksen tuella päässyt osaksi yhteisöä. Tällä hetkellä suurta huolta aiheuttavat kuitenkin ne ikäihmiset, jotka ovat kadonneet kokonaan näkyvistä. Heitä Seniori-Vamos ei yksin löydä.

Tarvitaan entistä enemmän verkostoja ja toisista välittämistä – kansalaistoiminnan ja ammattilaisten yhteistyötä ja puurtamista ongelman ratkaisemiseksi.


Ongelma on kuitenkin sellainen, johon jokainen voi vaikuttaa. Se vaatii laajempaa vastuunottamista, mutta on myös sen arvoista. Yksikin ihminen voi muuttaa toisen kokemuksen maailmasta.

Tässä on Seniori-Vamoksen ja kansalaistoiminnan ydin: Toisen ihmisen rinnalla kulkeminen ja kuunteleminen voi olla elämän mullistava kokemus paitsi ikäihmiselle myös kanssakulkijalle itselleen. Suhde on aina kaksipuoleinen.
__________________________________________________________________

Tiina Lauhde on Seniori-Vamoksen projektityöntekijä. 

Uskallatko välittää? Tule mukaan kansalaistoimintaan.

RAY tukee Seniori-Vamoksen työtä.

Kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa

Tämän vuoden lopulla päättyy kaksi Helsingin Diakonissalaitok-sen kehitysyhteistyöhanketta eteläisessä Afrikassa.

LUNODIA- diakonian kehittämishanke aloitettiin vuonna 2009 yhdessä eteläisen Afrikan luterilaisten kirkkojen kanssa. Hankkeessa on ollut mukana kymmenen maata ja 16 kirkkoa. Myös Botswanassa päättyy vuonna 2008 alkanut vastaava LUDIBO-hanke, joka toteutettiin yhteistyössä kahden paikallisen luterilaisen kirkon kanssa. Yhteinen matka on kestänyt siis jo vuosia.

Valitettavasti hankkeen päättyminen tarkoittaa liian usein sitä, että sen puitteissa aloitettu toiminta päättyy ja saavutukset jäävät unholaan.

Kun LUNODIA ja LUDIBO nyt saapuvat tiensä päähän, ei yhdelläkään osapuolella ole tarkoitus unohtaa opittua. Katseet on suunnattu vakaasti ja päättäväisesti kohti tulevaa. Koska hankkeiden tavoitteena on ollut ennen kaikkea kouluttaminen, myötävaikutuksia syntyy vielä pitkään hankkeiden päätyttyäkin.

Hankkeiden aikana kirkkojen ymmärrys diakoniasta on vahvistunut, ja hankkeet ovat tuoneet buustia niiden sosiaalisen työn agendaan. Hankkeiden kouluttamat ihmiset ovat innostuneet uusista opeista sekä sitoutuneet diakoniaan ja työhön, jonka päämääränä on oikeudenmukaisempi maailma.

Esimerkiksi Botswanassa hankkeen myötävaikutuksessa on syntynyt useita pieniä yrityksiä, jotka ovat toimineet omillaan jo jonkin aikaa. Kyläyhteisöjen pitämiä leipomoita, käsityöyrityksiä ja kanaloita löytyy nyt ympäri maata. Onpa pystyyn pistetty myös tekstiilipainofirmakin.

Vaikka yksi ajanjakso nyt päättyy, kumppanuus ja yhteinen matka jatkuvat edelleen. Kuten eräs eteläafrikkalainen diakoniatyöntekijä sanoi:

”Diakoniaa tehdään ihmisten vuoksi, heidän kanssaan, nöyrästi. Parhaimpaan suoritukseen yhteistyössä pääsee kun lupaa vähän ja toteuttaa paljon.”
_________________________________________________________________

Maija Hyle on kansainvälisen diakonian ohjelmakoordinaattori.

Yk­si­tyi­sissä ter­veys­yh­tiöissä on eroja

Teija Sutinen kirjoitti Helsingin Sanomissa napakasti yk­si­tyi­sistä ter­veys­yh­tiöistä ja niiden maineesta. Sutinen kirjoitti, että keskustelussa menevät helposti sa­maan nip­puun pää­oma­si­joit­ta­jien omis­ta­mat fir­mat sekä ne yh­tiöt, joi­den omis­tus­poh­ja on täy­sin suo­ma­lai­nen.

Yksityisissä ter­veys­yh­tiöissä on isoja eroja. Yhteiskunnalliset yritykset muodostavat selvästi erilaisen ryhmän. Esimerkiksi Diacorin tuottama taloudellinen tulos ohjataan kaikkein heikoimpaan asemaan joutuneiden ihmisten palvelujen kehittämiseen. Yrityksen voitot eivät luisu veroparatiiseihin tai yksittäisten ihmisten varallisuuden maksimointiin.

"Kaikki eivät ole luihuisia

eivätkä edes näytä siltä"

Yhteiskunnallisena yrityksenä Diacorin taloudellinen voitto käytetään yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen.

Yrityksen pääomistaja on Helsingin Diakonissalaitos, joka on julkista palvelujärjestelmää täydentävä yleishyödyllinen säätiö. Säätiö tuottaa monipuolisia sosiaali-, terveys-, ja koulutusalan palveluja, joiden kehittämisessä Diacorin osingot tulevat apuun.

Miljoonien eurojen osingot toimivat siemenrahana, joka mahdollistaa laajemman rahoituspohjan ja ylimääräisen panoksen hyvinvointipalvelujen kehittämiseen yhdessä kuntien kanssa.

Vaikka olisi mitä mieltä, kaikki eivät ole luihuisia eivätkä edes näytä siltä.
___________________________________________________________________

Olli Holmström on Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön johtaja.

Huojuvassa talossa ei ole turvallista

Keskustelu sosiaali- ja terveyspalveluiden markkinoista ja niihin liittyvistä huolista on perusteltua. Tatu Kemppainen kirjoitti, että terveyspalveluiden on tarkoitus tuottaa terveyttä. Lastensuojelussa puolestaan on tarkoitus suojata lapsia, mikä tarkoittaa turvan ja pysyvyyden tuottamista.

Nykyiset tavat kilpailuttaa eivät kuitenkaan tue näiden tavoitteiden saavuttamista. Järjestelmä päinvastoin tuottaa asiakkaalle sitä, mitä hän kaikkein vähiten kaipaa: epävarmuutta.

"Turvaa on mahdotonta tuottaa, 

mikäli koko järjestelmä horjuu"

Vika ei ole kilpailuttamisessa sinänsä. Ongelma on siinä, että kilpailuttamisen tapa on yleensä puitesopimuskilpailutus, jossa kaupankäynnin kohteena on yksittäinen hoitovuorokausi ja sen hinta. Kuntaostajaa ei sido mikään.

Voittokaan tällaisessa kilpailussa ei merkitse tuottajalle välttämättä yhtään toimeksiantoa. Suoritteiden sijasta olisi oikeampaa ostaa hyötyjä ja vaikutuksia. Vaikutusten esille saaminen on vaikeaa muttei mahdotonta.

Lisäksi kunnissa olisi tärkeää miettiä sitä, mitä tuotetaan omana toimintana ja mitä halutaan ostaa. Kuntien tulisi luoda hankintastrategioita ja pysyä niissä. Täsmällisten hankintastrategioiden kautta olisi mahdollisuus antaa markkinoille signaali siitä, mitä halutaan ostaa.

Nyt kesken kilpailutuskauden voi tapahtua niin, että kilpailutettu toiminta otetaan kunnan omaksi toiminnaksi ja isoja panostuksia tehnyt yksityinen tuottaja on investointeineen pulassa.

Tämä ei ole kenenkään etu ja näin hukataan jo valmiiksi niukkoja voimavaroja. Pitkäjänteisiä aineellisia ja henkisiä investointeja vaativilla aloilla – kuten terveys- ja sosiaalipalveluissa – laadun rakentaminen vie vuosia.

Lastensuojelun tavoitteena olevaa turvaa on mahdotonta tuottaa, mikäli koko järjestelmä horjuu.
____________________________________________________________

Tuija Åstedt on lapsi- ja perhetyön palvelualuejohtaja

Tarina täynnä Pilkettä

 

Pilketoiminta on auttanut ikäihmisiä kiertämään korkin kiinni jo vuodesta 2002. Silloinen Kotikallion toiminnanohjaaja Liisa Karvinen huomasi saman kuin kaupungin vanhuspalvelujen johtava sosiaalityöntekijä: ikääntyneiden joukossa on paljon ihmisiä, joita ei saada palvelujen piiriin.

Palveluiden ulkopuolelle jäämiseen vaikuttivat useimmiten alkoholin käyttö ja mielenterveyden pulmat.

Huomiosta syntyi ensimmäinen pilkeporukka, johon etsittiin, kutsuttiin ja saatettiin mukaan omiin oloihinsa jääneitä ikääntyneitä. Vuosina 2005-2011 Pilke oli RAY:n rahoittaman Liika on aina liikaa, ikääntyminen ja alkoholi -hankkeen osaprojekti. Hanketta koordinoi Sininauhaliitto, ja noina vuosina oli mahdollisuus kehittää toimintaa, levittää ja tehdä sitä tunnetuksi Helsingissä.

Vaikka ikääntyneiden päihdetyön tarve tiedettiin, oli Pilke jotakin aivan uutta ja sen avaaminen ja tunnetuksi tekeminen vei isossa kaupungissa ja sen monitahoisessa palvelujärjestelmässä vuosia.

Aktiivinen ja periksiantamaton työskentely, verkostojen luominen ja hankkeen saama jatkorahoitus mahdollistivat Pilkkeen vaikuttavuuden.

Lisäksi hankkeen onnistumisen taustalla oli tunnistettu tarve tuottaa palvelu, jossa väliinputoajat ja syrjäytymisuhan alla elävät vanhukset saadaan palveluiden piiriin.

Pilke oli sitä mitä tarvittiin.

Vuosille 2011-2014 teimme kumppanuussopimuksen Helsingin kaupungin kanssa, jolloin sosiaalivirasto rahoitti pilketoimintamme ja me Diakonissalaitoksella arvioimme toiminnan vaikuttavuutta.

Vuosien yhteistyö kaupungin kanssa on päättymässä siihen, että pilketoiminta on siirtymässä osaksi julkista palvelujärjestelmää.

Pilkkeen toimintamalli on osoittautunut niin vaikuttavaksi ja tehokkaaksi, että se siirtyy osaksi Helsingin kaupungin omia palveluja. Lisäksi ensimmäiset pilkeohjaajat valmistuivat Raumalla keväällä 2013, ja Turussa koulutus alkaa tämän vuoden lopulla.

Olennaista on, miksi Pilke on onnistunut auttamaan ja kannattelemaan ikäihmisiä, joita ei kyetty saamaan muiden palvelujen piiriin.

• Pilke on etsivää työtä ja kynnys tulla mukaan on matala

Pilkeporukat ovat matalankynnyksen ryhmiä, joihin etsitään, kutsutaan ja saatetaan mukaan syrjään jääneitä ikääntyneitä. Pilkkeen työntekijöiden jalkautuminen ja siitä lähtevä ikääntyneeseen tutustuminen toimii perustana koko pilketoiminnalle. Ilman etsivää työtä ei ole pilkeporukoita.

• Kaikki alkaa kohtaamisesta

Ikääntyneiden päihteidenkäyttäjien voimavaralähtöinen tukeminen alkaa kohtaamisessa, joka mahdollistuu ainoastaan menemällä ikääntyneen päihteiden käyttäjän luo.

Ilman henkilökohtaista suhdetta, konkreettista saattoapua ja mukaan houkuttelua ei useimpia ikääntyneitä päihteidenkäyttäjiä saada mukaan toimintaan.

• Pilkkeessä saa vertaistukea ja jokainen tulee kuulluksi

Pilketoiminnan ydin on pilkeporukoissa, ikääntyneiden päihteidenkäyttäjien ryhmätoiminnassa. Pilkeporukoissa kävijät, pilkeläiset, kokoontuvat kerran viikossa vertaistuelliseen ryhmätapaamiseen. Erilaisuuden kirjo on pilkeporukoissa suuri rikkaus. Näin myös vertaistuki on laajaa ja näkökulmia monia.

Oman arjen kokemukset jaetaan ryhmässä kuulumiskierroksella. Kaikkien kokemuksille on tilaa ja kaikkia puheenvuoroja kuunnellaan arvostaen. Yhdessä pähkäillään arjen pulmakohtia ja etsitään niihin ratkaisuja.

• Ihmistä arvostetaan sellaisenaan

Asiakaslähtöisyyden periaate ohjaa pilketoimintaa ja madaltaa kynnystä tulla mukaan. Pilkeohjaajat eivät aseta ehtoja sen suhteen, millainen ikääntyneen päihteidenkäyttäjän tulisi olla tai millaiseksi hänen tulisi muuttua.

Pilkkeessä ihminen on sellaisenaan arvokas: Häntä arvostetaan, olipa hän pilkeporukassa mukana päihtyneenä tai selvinpäin.

Tämä totaalinen tapa hyväksyä ihminen sellaisenaan ja ilman muutospaineita toimii – paradoksaalista kyllä – parhaimpana alustana ihmisestä itsestään lähteville ajatuksille toimia toimia toisin.

• Pilkeläisistä pidetään kiinni

Työntekijä kannattelee pilkeläisiä mukana ja toteuttaa kiinnipitävää työtapaa. Työntekijä huolehtii jatkuvasta yhteydenpidosta pilkeläisiin – myös silloin, kun ikääntynyt ei pääse mukaan ryhmätoimintaan.

Kiinnipitämällä mahdollistuu pilkeläisen kiinnittyminen ensin ohjaajiin ja sen jälkeen ryhmään.

• Työntekijät ovat yhteisön jäseniä

Kaikkien tasavertainen kohtelu kannattelee ryhmäläisiä ja rakentaa yhteisöä. Työntekijöiden asettuminen pilkeläisten rinnalle yhteisön jäseniksi, on avannut tien aitoon, ihminen ihmiselle -kumppanuuteen.

 

• Jokaisella on vahvuuksia

Pilketoiminnan lähtökohtana on etsiä ihmisen vahvuuksia ja tukea niitä. Ihmisen omia voimavaroja kunnioitetaan ja tälle tarjotaan tekemistä juomisen tilalle. Pilkkeessä keskitytään tähän päivään ja tuleviin päiviin voimavaralähtöisesti positiivisuudella.

Pienikin muutos tai erilainen tapa toimia voi liikauttaa kokonaisuutta ja sen myötä arkea parempaan suuntaan.

• Ryhmät ovat toiminnallisia

Ryhmät ovat toiminnallisia ryhmiä, eivät päihdelähtöisiä. Toiminnallisuus on osoittautunut iloa tuottavaksi ja toimintakykyä ylläpitäväksi.

Toiminta suunnitellaan aina yhdessä.

Tekeminen voi olla mitä vain: musiikkia, istumajumppaa, käsillä tekemistä, pelaamista, tietovisoja, aivojumppaa...

Joka porukassa on tällä hetkellä 10-12 pilkeläistä, joiIle kerran viikossa kokoontuva pilkeporukka on henki ja elämä. Ryhmistä on tullut yhteisöjä, jotka kannattelevat monien vaikeuksien keskellä eläviä ikääntyneitä.

Se, että on paikka, jossa ihmistä odotetaan ja hänestä välitetään, on saanut paljon hyvää aikaan monen kohdalla.

Mutta pilketoiminta ei ole vain vaikuttavaa vaan myös kustannustehokasta.

Pilkkeen tuella pilkeläiset pystyvät asumaan omissa kodeissaan pitempään ja päihde- sekä terveyspalvelujen tarve vähentyy. Elämänhalun ja -ilon löydyttyä kuntoutuminen niin psyykkisesti kuin fyysisestikin on mahdollistunut.

Myös alkoholin käyttö vähenee useimmilla – vaikka se ei tavoitteena olekaan. Moni on myös Pilkkeen avulla lopettanut juomisen.

Tärkein asia on hyväksytyksi tuleminen, ihmisarvon kokemus. 

Terhi Pajunen on pilketoiminnan ohjaaja.

Lasten suojelu on kaikkien aikuisten asia

 

Kasvava lapsi ja nuori tarvitsee lähelleen  aikuisen tai aikuisia, jotka pitävät hänestä huolta, tuottavat turvaa ja antavat rakkautta. Näin ei aina ole ja silloin voidaan tarvita lastensuojelua, yhteenkirjoitettuna.

Lastensuojelu on julkisin varoin kustannettua palvelua tilanteisiin, joissa lapsen kasvuympäristö tai oma toiminta syystä tai toisesta aiheuttaa huolta tai jopa vaarantaa lapsen kasvua ja kehitystä.

 

Usein ajatellaan erheellisesti, että lastensuojelu merkitsee aina huostaanottoa. Näin ei ole. Ennen sitä on lasta ja perhettä yritetty auttaa monin avohuollon tukitoimin.

Suomessa lastensuojelun tarve on viimeisten 20 vuoden aikana kasvanut voimakkaasti. Tästä on syytä huolestua.

 

Etenkin nuorten huostaanotot ovat 2000-luvulta lähtien lisääntyneet. Mistä tämä johtuu? Valitettavasti tutkimustieto on hajanaista eikä tarjolla ole yksiselitteisiä vastauksia.

 

Se tiedetään, että perheiden arjen sujumiseen saama tuki on vähentynyt 90-luvulta lähtien. Tässä meistä jokainen voi auttaa.

 

Ottamalla vastuuta vähän laajemmin ja kiinnittämällä huomiota lähipiirissämme oleviin lapsiperheisiin ja heidän tilanteeseensa, voimme olla kääntämässä tilannetta parempaan.

Helsingin Diakonissalaitos on tehnyt lastensuojelutyötä yli sata vuotta ja nyt kuluvana vuonna tasan sata vuotta nimenomaan Espoossa. Haluamme olla tekemässä tätä työtä myös tulevaisuudessa ja auttamassa niissä tilanteissa, joissa perheiden omat voimavarat eivät riitä.

 

Tuija Åstedt on lapsi- ja perhetyön palvelualuejohtaja

Pala Suomea Afrikassa

Asun 19. vuotta Windhoekissa, Namibian pääkaupungissa. Päädyin tänne nuorena, maailmanparannussyndroomaa potevana tyttönä.

Seuraan ja koordinoin Diakonissalaitoksen kehitysyhteistyöhankkeita Namibiassa, Botswanassa, Etelä-Afrikassa, Swazimaassa ja Lesothossa. Hankkeiden välimatka on tuhansia kilometrejä. Vaikka hiilijalanjälkeni jättää usein syvän painauman ympäristöön, lentäminen on välttämätöntä, jos hankkeissa halutaan saada tuloksia aikaan.

Siispä istun taas iltapäiväkoneessa matkalla Windhoekista Johannesburgiin hankekumppaneita tapaamaan. Matkaa on 1600 km ja lento kestää pari tuntia. Kiireisen aamun jälkeen ja ajettuani 40 km lentokentälle istuudun kiitollisena paikalleni 14 D.

 

Nousun aikana kone heittelehtii tutusti kylmän ja kuuman ilman kohdatessa. Katselen ympärilläni istuvia ihmisiä. Edessäni on paikallisia liikemiehiä ja -naisia pukuineen ja päällystakkineen, onhan nyt syksy ja päivälämpötila ei ole kuin +28 tavallisen +40 sijaan. Takanani espanjalaiset ja saksalaiset matkailijat safariasusteissaan ja shortseissaan käyvät läpi Afrikan kokemuksiaan.

Satun vilkaisemaan yläpuolella olevia rivinumeroita ja tajuan ensimmäistä kertaa 20 vuoden lentämisen jälkeen, että rivinumero 13 puuttuu kokonaan. Onko tosiaan niin ettei kukaan istuisi paikalla 13 A ikkunan vieressä? Eikö lentäminen ole autoilua turvallisempaa?

 

Nykyään kehitys näkyy kaikissa eteläisen Afrikan maissa. Lentäminen tuntuu turvalliselta ja nopealta tavalta taittaa matkaa. Toisin oli ennen. 90-luvun alussa Mosambikissa vielä punnittiin matkustajat kotimaisilla lennoilla matkatavaroiden lisäksi, koska polttoaineesta oli pula. Joskus jäi seuraavaa lentoa odottamaan laukku, joskus matkustaja. Muutama vuosikymmen aiemmin pitkät matkat kuljettiin hevosilla ja karjavankkurein.

 

Kiire on tullut Afrikkaankin – harvalla on aikaa matkustaa päiväkausia.

 

Loppumatkan mietin seuraavien päivien kokousta ja asialistaa. Paikalla on piispoja eteläisen Afrikan luterilaisista kirkoista sekä yhteistyökumppaneita ympäri maailmaa. Olen päivän myöhässä kokouksesta, mutta se on sallittua.

Johannesburgin kentällä joudun rajavartiohenkilökunnan vuoronvaihdon keskelle, joten odotan muutaman minuutin tiskin edessä kun uusi virkailija kirjautuu koneelleen. Hän kiittää minua kärsivällisyydestä ja passia leimatessani kysyy, olenko kuullut viimeiset uutiset Boko Haramin ääri-islamilaisesta ryhmästä, joka kidnappasi jokin aika sitten yli 200 koulutyttöä. En ollut kuullut.

 

Lähtiessäni virkailija jää ääneen miettimään maailmanmenoa.

Tulohallissa ostan puheaikaa etelä-afrikkalaiseen kännykkäliittymääni. Myyjä pyytää numeroani ja sanoo lähettävänsä puheajan suoraan kännykkääni. No sehän on näppärää, ajattelen, ja hän käy tuumasta toimeen.

Minut haetaan kentältä puolen tunnin odottelun jälkeen, ja kiitokseksi saan itse nostaa matkalaukun auton takakonttiin. Onneksi kumppanimme pääkonttori ja kokouspaikka on 10 kilometrin päässä kentältä, ja matka taittuu nopeasti. Kello on seitsemän illalla ja pääsen suoraan illallispöytään jossa muut osallistujat jo ovat.

 

Haen ruokaa mutta se ehtii jäähtyä, koska seuraavat puolituntia menee lämpimiin halauksiin ja kuulumisten vaihtoon – mitä kunkin perheelle kuuluu ja voivathan kaikki hyvin. Parinkymmenen miehen joukossa meitä on kolme naista. Piispoista ei yksikään ole nainen. Syön kylmää ruokaa, mutta iloinen jutustelu lämmittää.

Hotellihuoneessa yritän lähettää viestin kotiin Windhoekiin että perillä ollaan ja kaikki hyvin. Viesti ei lähdekään matkaan, eivätkä sähköpostit lataudu. Jokin on vialla. Operaattorin helpdeskiin on pitkä jono puheluja ja minä taidan olla numero 99, joten kaivan kaiuttimen esille ja soitan puheajan myyjälle.

Käy ilmi että puheaikani onkin mennyt jonkun muun kännykkään. Sen korjaus vie kuulemma ainakin tunnin, mutta ei hätää. Aamulla viimeistään kännykkä toimii.

Syksy tuntuu Johannesburgin ilmassa ja huoneessa on kylmä. Olen onneksi varautunut ja vedän äidin kutomat villasukat jalkaan. Pala Suomea Afrikassa.

Elise Heikkinen-Johnstone on Helsingin Diakonissalaitoksen kansainvälisen diakonian aluekoordinaattori eteläisessä Afrikassa.

Vanhus tarvitsee ihmisarvoista kohtaamista

Artikkeli vanhusten kotihoidon karusta arjesta oli rohkea ja tärkeä puheenvuoro. Hatunnosto julkisuuteen rohjenneille työntekijöille, ammattilaisille, jotka haluavat tehdä työnsä hyvin ja ihmisarvoa kunnioittaen. Nykyisin kotihoitajan arjessa tämä ei ole aina mahdollista.

Artikkelissa kerrottiin, millaisen paineen alla vanhusten kotihoidon henkilökunta työskentelee sekä miten kehnoon ja arvottomaan vahausten kohteluun nykyinen toimintatapa pahimmillaan johtaa. Lähes puolet Helsingin kotihoidon käynneistä kestää alle 16 minuuttia.

Siinä ajassa ei tapahdu ihmisen arvokasta kohtaamista ja kuuntelemista. Siinä ajassa ehtii ehkä kysyä kuinka voi ja mitä tarvitsee, muttei ehdi kuunnella vastausta.

Vanhuksen ulko-ovi käy, kun hoitaja tulee sisään omilla avaimillaan, reilun vartin päästä hän on jo ulkona ja vanhus jää yksin.

Helsingin Diakonissalaitoksen vuonna 2013 Helsingin Kalliossa käynnistyneen Seniori-Vamos-hankkeen havainnot tukevat artikkelissa esitettyä arkea. Etsivässä vanhustyössä on käynyt selväksi, että palvelujärjestelmän sisälle tarvitaan lisää kohtaamista, kanssakulkijuutta ja välittävää ammattilaisuutta.

Tahtoa siihen on nytkin, mutta tahto sotkeutuu kiireen jalkoihin.

Tulevissa valtion säästötoimissa vanhusten laitoshoidon vähentämisestä arvioidaan saatavan 300 miljoonan euron säästöt. Kun kotihoidon ensisijaisuutta korostetaan, on välttämätöntä pohtia myös kotihoidon työn järkeistämistä. Jo pienillä muutoksilla saataisiin enemmän aikaa ihmiselle.

Työprosessien uudelleenjärjestämisellä, teknologian hyödyntämisellä ja monialaisella yhteistyöllä saataisiin kotikäynteihin kipeästi tarvittavaa väljyyttä kohtaamiseen.

Yhtenä tulevaisuuden ratkaisuna artikkelissa pohditaan vahvempaa nojautumista kansalaisyhteiskuntaan ja vapaaehtoisvoimiin. Tämä on monella tapaa kannatettavaa. Seniori-Vamoksessa on jo runsaasti kokemusta siitä, että tavallisilla kaupunkilaisilla on paljon osaamista sekä halua auttaa ja toimia yhdessä muiden kanssa.

Ammattilaisten tukemat vapaaehtoiset voivat omaisten lisäksi tuoda kotona asuvien ikäihmisten arkeen lämpöä ja turvallisuutta. Pienillä, tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvilla asioilla tuetaan vanhuksen omia voimavaroja ja toimijuutta merkittävästi.

Mikään määrä vapaaehtoisia ei kuitenkaan voi korvata ammattilaisten tekemää työtä.

Yhteiskunnan on taattava riittävän ja osaavan hoitohenkilöstön ja tarvittavien voimavarojen kohdentaminen kotihoitoon.

Jokaisella on oikeus ihmisarvoiseen vanhuuteen – ja jokaisella vanhustyön ammattilaisella on oltava mahdollisuus tukea sitä.

Tarja Jalli on Seniori-Vamos-hankkeen projektipäällikkö.
Laura Hakoköngäs on Helsingin Diakonissalaitoksen kansalaistoiminnan johtaja.

Tulkoon SoTE!

Uusien sosiaali- ja terveyspalveluista vastaavien toiminta alkaa 1.1.2017. Vaikka kehyspäätös on nyt tehty, paljon on vielä ilmassa.

Rinnekodin johtaja Markku Niemelä heitti äskettäin eteeni havahduttavan laskelman: 500 työpäivän aikana olisi kaikki saatava kuntoon sitä varten! Töitä on vielä paljon. Paljon on myös puolustettavaa.

Alla Helsingin Diakonissalaitoksen tiivistelmä puolustettavista asioista:

1. Sosiaali- ja terveyspalveluja uudistettaessa sosiaalipalvelujen uudistus ei saa jäädä terveyspalvelujen uudistuksen jalkoihin. Terveyspalvelujen uudistus on saanut tähänastisessa keskustelussa lähes kaiken huomion kenties ehkä siksi, että muutos sillä puolella koskettaa samanaikaisesti koko kansaa.
2. Erityistryhmien palvelut on turvattava ja tuotettava tehokkaasti. Muutoin 10 prosenttia väestöstä kuluttaa leijonanosan resursseista.
3. Helsingin Diakonissalaitos osaa tuottaa tehokkaita, integroituja hybridipalveluja erityisryhmille. Niiden toimivuudesta on vahvaa näyttöä. Ne voivat toimia laajemmillekin asiakasryhmille.
4. Sosiaali- ja terveyspalveluja uudistettaessa järjestäjän ja tuottajan roolit on erotettava toisistaan. Vastuunjako on kerta kaikkiaan tehtävä näkyväksi, jotta vaikuttavuus voidaan turvata.
5. Yhteiskunnallisen yrittämisen toimintamalli on kestävä ja eettinen. Se ei korvaa vaan täydentää julkista palvelutuotantoa. Me emme ensisijaisesti tarjoa vaihtoehtoa hyvinvointiyhteiskunnalle. Me tarjoamme sille uusia käyttökelpoisia malleja.

Rakennetaan yhdessä ihmisarvoinen huominen!

Olli Holmström on Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön johtaja.