tiistai 19. joulukuuta 2017

Apua kadulle ja porttikonkeihin – etsivä päihdetyö tukee asunnottomia päihteidenkäyttäjiä

Rautatientorilla ilta hämärtyy ja sataa räntää. Ihmiset kiirehtivät töistä kotiin ja jouluostoksille. Mutta kaikilla ei ole kiire; päihderiippuvaiset ja asunnottomat viihtyvät Rautatientorilla.

Nuori nainen istuu kivetyksen reunalla. Jalat ovat märät ja säähän sopimattomat kengät vuotavat. Ne ovat pohjista puhki kuluneet. Lapaset ovat jääneet patterille siihen rappuun, jossa nainen viime yönä torkkui. Hänellä ei ole kotia. Perhe on muuttanut muualle, kaikki kaverit käyttävät päihteitä. Kuten nainenkin, sillä kadulla on vaikeaa olla ilman.

Tuttu kolmikko lähestyy naista: Helsingin Diakonissalaitoksen DÖSÄ-hankkeen Robert, Jenny ja Maria. Nainen saa välipalaa, hygieniatarvikkeita ja puhtaat pistosvälineet. Hetken hän on muuta kuin narkkari, hän on ihminen. Puhutaan asuntoasioista ja sovitaan tapaaminen niiden selvittelyn merkeissä ensi viikolle. Halataan ja toivotetaan turvallista illanjatkoa. DÖSÄ:n työntekijöiden puhelinnumerot taskussa tuovat turvaa. Voi soittaa tarvittaessa ja tietää, että puhelimeen vastaa ihminen, joka välittää ilman odotuksia vastapalveluista.

"Nuoren naisen tilanne ei ole ainutlaatuinen. Useimmat DÖSÄ:n asiakkaista ovat asunnottomia päihderiippuvaisia."

Nuoren naisen tilanne ei ole ainutlaatuinen. Useimmat DÖSÄ:n asiakkaista ovat asunnottomia päihderiippuvaisia, vaikka joukkoon mahtuu ihmisiä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa ja haasteissa.

Usein eniten apua tarvitsevat eivät pysty hyödyntämään olemassa olevia palveluita. He ovat asioineet liian monella luukulla, liian monen eri ihmisen kanssa ja joutuneet pettymään liian monta kertaa. Päihdeongelmaiset kertovat, että heitä ympäröi stigma, joka vaikuttaa terveys- ja sosiaalipalveluiden käyttöön ja kohtaamisiin niissä.

"DÖSÄn tavoitteena on kynnyksetön apu ja tuki, jossa ihmistä kohdellaan ihmisenä ja niin kuin itseä toivoisimme kohdeltavan." 
Tähän tarpeeseen DÖSÄ vastaa. Tavoitteena on kynnyksetön apu ja tuki, jossa ihmistä kohdellaan ihmisenä ja niin kuin itseä toivoisimme kohdeltavan. Tarjoamme esimerkiksi asiointiapua: saatamme palveluihin ja toimimme tulkkina asiakkaan ja viranomaisen välillä.

Päihdeongelman taakse kätkeytyy usein kasaantunutta pahoinvointia: työttömyyttä tai liikaa töitä, sairauksia, mielenterveysongelmia, kokemuksia siitä, että ei kuulu joukkoon tavalla tai toisella. Usein päihteiden käyttö on aloitettu jo nuorena. Kun suojaavia tekijöitä, kuten turvallisia ihmisiä, säännöllistä toimeentuloa tai mielekkäitä vapaa-ajan harrastuksia ei ole, eteen tulevat haasteet on vaikeampi selättää. Yhdessä jonkun kanssa avun hakeminen on helpompaa.

Välillä ihmisten tarinat menevät ihon alle. Turhauttavinta on se, että samanlaisen tarinan on kuullut niin monta kertaa ja konkreettiset avunantomahdollisuudet ovat rajalliset: esimerkiksi asuntoja ja päihdekatkopaikkoja on rajallisesti. Kärsivällisyyttä tarvitaan.

"Ihmisille täytyy ja halutaan kuitenkin välittää toivoa: asiat voivat vielä järjestyä ja apua on tarjolla."

Ihmisille täytyy ja halutaan kuitenkin välittää toivoa: asiat voivat vielä järjestyä ja apua on tarjolla. Tärkeintä on ihmisen kohtaaminen aidosti. Että hänelle tulee tunne, että on tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. Että hänet otetaan todesta.

Työssä on palkitsevinta se, kun saa tarjota kuuntelevan korvan sitä tarvitsevalle. Myös asiakkaan kiitos ja hymy lämmittävät, ja viikon aikana niitä tulee useita. Tätä työtä tehdään ihmisten takia ja heidän kanssaan.

"Myös nuoren naisen tilanne alkoi järjestyä ja hän sai asunnon."

Myös nuoren naisen tilanne alkoi järjestyä ja hän sai asunnon. Sen ikkunalaudalla lepattaa kynttilä, joka on DÖSÄn työntekijöiden tupaantuliaislahja. Enää tytön ei tarvitse vaeltaa katuja kohmeisena märissä vaatteissa, ei yrittää jonkun tutun kämppään nuokkumaan tai mennä tuntemattoman kyytiin edes hetkeksi lämmittelemään. Nyt saa olla rauhassa ja turvassa.

Samalla nuori nainen ei kuitenkaan voi olla ajattelematta ystäviään, jotka vielä ovat kadulla ja tänäkin yönä etsivät suojaa.


Jenny ja Maria 
Kirjoittajat ovat DÖSÄn työntekijöitä. 









DÖSÄ-hanke on jalkautuvaa ja etsivää päihdetyötä Helsingissä. Tarjoamme keskustelua, tukea ja sosiaalista huolenpitoa kaduille, kujille ja porttikonkeihin. Toimintamme on luottamuksellista ja anonyymiä. Työskentelemme pääsääntöisesti arkisin klo 10-18. Toiminnan rahoittaa Sosiaali- ja terveysministeriö.


Tarvitsetko sinä tai läheisesi apua? Ole meihin yhteydessä!
Robert, projektipäällikkö, 050 594 5293
Jenny, 050 337 1879
Maria, 050 300 9449



maanantai 11. joulukuuta 2017

Suomen juhlavuodesta Vamos-juhlaan

Kulunut vuosi on ollut uniikki. Itsenäinen Suomi saavutti kypsän 100 vuoden iän. Näihin vuosiin on sisältynyt valtavia yhteiskunnallisia saavutuksia, joista saamme yhä nauttia. Suomen lisäksi myös Helsingin Diakonissalaitos juhlisti 150-vuotista taipalettaan yhteiskunnasta syrjäytettyjen ihmisarvon rohkeana puolustajana.

Kun vuosi pian vaihtuu, juhlahumu rauhoittuu mutta ei onneksi lopu. Itsenäistä Suomea 91 vuotta nuorempi Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos -nuorten palvelut nimittäin starttaa 10-vuotisjuhlavuotensa. Kymmenessä vuodessa Vamos on kasvanut 100 hengen moniammatilliseksi ja valtakunnalliseksi toimijaksi, joka työskentelee vuosittain yli 2000 nuoren kanssa. Juhlaan on siis aihetta myös vuonna 2018.

Mutta mitä me Vamoksessa oikein juhlimme? Seuraavassa kuusi suurinta ilon aihettamme:

1. Välittäminen

Tämä on Vamoksen ainutlaatuisen työotteen kova – ja samalla superpehmeä – ydin. Välittäminen tarkoittaa sitä, että jokaisella nuorella ja työntekijällä on ihmisarvo, oikeus tulla nähdyksi ja arvostetuksi omana kokonaisena itsenään. Välittäminen on aitoa oman itsen ja toisten kohtaamista, myös emotionaalisella tasolla.

2. Luottamus

Luottamus voi rakentua nuoren ja työntekijän välille vain, kun sille on tilaa ja aikaa. Luottamus Vamoksessa syntyy, kun ihmiset kohtaavat aidosti ja toisiaan kunnioittaen. Se rakentuu, kun jokainen saa tuoda oman inhimillisyytensä, vajavuutensa ja vahvuutensa toisten nähtäviksi ilman pelkoa tuomitsemisesta tai naurunalaiseksi joutumisesta.

3. Toivo

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Vamoksessa toivoa on aina. Toisinaan nuori ohjataan meille sillä ajatuksella, että tämä on ”viimeinen” nuoren mahdollisuus. Vamoksessa ajatellemme kuitenkin, että ei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain toivottomilta tuntuvia olosuhteita, joiden muuttamiseksi nuoren ja hänen verkostonsa kanssa yhdessä ponnistelemme.

4. Kasvaminen

Vamos-nuorten kasvun ja kypsymisen näkeminen on aina yhtä upeaa ja palkitsevaa. Vamoksen turvallisessa ja kannustavassa ilmapiirissä moni uskaltaa vihdoin kohdata itsensä, nähdä vahvuutensa ja myös kehittämisen paikkansa. Joskus nuoren itsetuntemuksen ja -arvostuksen kasvu on silmin nähtävää, joskus muutokset ovat pienempiä. Vamos-yhteisössä jokainen askel kohti omaksi itseksi kasvamista on syy juhlaan.

5. Terveet rajat

Omista rajoista kiinni pitäminen on jokaisen ihmisen hyvinvoinnin peruspilari. Vamokseen tulevilla nuorilla on välillä hyvinkin tiukat rajat, toisinaan taas omia rajoja ei juuri ole. Yhdessä lähdemme tarkastelemaan, mitkä asiat lisäävät nuoren hyvinvointia ja mitkä sitä nakertavat. Pelko yksin jäämisestä voi saada nuoren laiminlyömään omia henkilökohtaisia rajojaan. Vamoksessa on tilaa rakentaa rajoja ja opetella niistä kiinni pitämistä lempeän jämäkästi.

6. Mahdollisuudet

Vamoksessa ajattelemme, että menneestä tai nykyhetkestä ei voi päätellä sitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Jokainen saa valita oman elämänsuuntansa uudestaan. Uutta polkua ja uusia mahdollisuuksia on usein kuitenkin vaikeaa nähdä yksin. Jos elämässä on tapahtunut paljon ikäviä asioita, myönteisten muutosten vastaanottaminen saattaa olla haastavaa. Vamoksessa tuemme jokaisen nuoren uskallusta tarttua uuteen ja päästää vähitellen irti vanhasta. Muutos parempaan on aina mahdollista.

Maarit Lankinen-Kivimäki

Kirjoittaja on projektityöntekijä Vamos Helsingissä ja valtiotieteiden maisteri. 

Helsingin Diakonissalaitoksen Vamoksen joulukampanja kutsuu myös sinut auttamaan nuoria ja luomaan hyvän joulumielen. Anna joululahjaksi lahjoitus, josta on triplasti iloa: antajalle, saajalle sekä nuorille: www.hdl.fi/fi/joulukampanjaSaat sähköisen ja tulostettavan kortin lahjansaajalle. 

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Valmentajaksi ei synnytä, vaan valmentajaksi kehitytään


Valmentajaksi ei synnytä, vaan valmentajaksi kehitytään.

Menestyvä joukkue syntyy oikeasta asenteesta, hyvästä ilmapiiristä ja hyvästä tuloksesta.

Menestyvä joukkue koostuu ihmisistä, jotka toimivat oman sisäisen motivaationsa innostamina. Kun yksilöt tekevät parhaansa vahvassa joukkueessa ja heillä on valtaa toimia oman arvostelukykynsä pohjalta kohti yhdessä sovittua tavoitetta, organisaatio pystyy reagoimaan nopeasti ja toimimaan tehokkaasti.

Taitava valmentaja rohkaisee ihmisiä tunnistamaan tunteensa, löytämään unelmansa ja ottamaan käyttöön piilevät kykynsä. Arjessa tehdään suuria tekoja vasta, kun yksittäisten ihmisten unelmat kietoutuvat yhteiseksi tavoitteeksi ja jokainen kehittyy ja kehittää jatkuvasti.

Valmentaja pyrkii jatkuvasti tuntemaan joukkueensa yksilöt paremmin ja selkiyttämään kunkin roolia yhteisen tehtävän toteuttamisessa. Valmentaja vahvistaa myös yksilöiden välisiä suhteita sekä varsinaisessa työssä (pelissä) että sen ulkopuolella (pukukopissa). Vahvistamalla yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sisäisiä suhteita valmentaminen parantaa työilmapiiriä.

Tässä kirjassa esitämme monia ajatuksia ja konkreettisia työvälineitä, joiden avulla esimies voi keskittyä oleelliseen – ihmisten johtamiseen – ja valmentaa yksilöistä menestyvän joukkueen. Joillekin se tulee luonnostaan ja toinen joutuu tekemään sen eteen enemmän töitä, mutta kaikille se on mahdollista.

Valmentaminen ei ole muoti-ilmiö eikä ismi. Valmentaminen on systemaattista, tavoiteorientoitunutta ja ihmistä arvostavaa johtamista, jolla on potentiaalia uudistaa työelämää. Siksi toivomme, että moni johtamis- ja esimiesasemassa toimiva tarttuu kirjaan ja alkaa askel askeleelta toteuttaa sekä sen filosofiaa että käytäntöä.


****


Kirjan Menestyvä joukkue – onnistu valmentavana esimiehenä kirjoittajat ovat sisarukset Antti ja Elina Parviainen.

Antti on pitkän linjan urheiluvalmentaja, joka on viime vuosien ajan valmentanut Suomen jääpallomaajoukkuetta. Työuransa hän on tehnyt monipuolisissa kehittämis-, konsultointi- ja johtamistehtävissä ja työskentelee nykyisin Diakonissassäätiön kehittämispäällikkönä. Elinan työura on keskittynyt organisaatio-, johtamis- ja henkilöstökehittämiseen Suomessa ja ulkomailla, ja hän työskentelee parhaillaan Suomen Punaisen Ristin henkilöstöpäällikkönä.

Urheiluvalmentamisen opit kiinnostavat johtajia. Valmentajat ovat suosittuja esiintyjiä ja tunnelman kohottajia. Usein on kuitenkin vaikea viedä heidän oppejaan työelämän arkeen. Antti on yli 30 vuoden aikana yhdistänyt systemaattisella tavalla urheiluvalmennuksen oppinsa yritysmaailmaan ja rakentanut sen pohjalta selkeän viitekehyksen johtamiselle ja esimiestyölle. Kaikki, mitä kirjassa sanotaan ja suositellaan, on testattua ja toimivaksi todettua.

Kirja on tarkoitettu johtajille ja esimiehille, jotka haluavat johtaa paremmin yksilöitä ja rakentaa heistä menestyvän, yhteistä unelmaa tavoittelevan joukkueen. Se sopii myös urheiluvalmentajille, joita kiinnostaa tutustua menestyneiden joukkueiden tapaan työskennellä. Kirja etenee loogisesti johtamisen osa-alueelta toiselle ja antaa sekä ajattelemisen aihetta että käytännön työkaluja. Kirjassa on runsaasti menetelmiä, jotka esimiehen on helppo ottaa käyttöön.

Kirjaan on myös haastateltu valmentajia, johtajia ja kehittäjiä urheilu- ja yritysmaailmasta: mm. Aram Aflatuni, Risto Anttonen, Teemu Japisson, Antti Korpiniemi, Kristiina Kumpula, Panu Liira, Mirjami Mäkinen, Risto Nieminen, Camilla Tuominen ja Erkka Westerlund. Heidän kokemuksensa ja näkemyksensä tuovat lisää rikkautta kirjan sanomaan.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Vieraskynä: Huumeidenkäyttäjän häpeä on valtava



















Tämän tarinan on kirjoittanut Helsingin Diakonissalaitoksen Hoivan asiakas Heli. Se kertoo hänen kokemuksistaan.

Aloin käyttää huumeita 18-vuotiaana, ja lukiokin jäi sen takia kesken. Kävin lukion myöhemmin loppuun, kun aloitin opiaattikorvaushoidon vuonna 2003. Ennen korvaushoitoa oli useita katkoyrityksiä päihteettömissä ja lääkkeettömissä paikoissa.

Lukion jälkeen menin Ikaalisten käsi- ja taideteolliseen opiskelemaan. Valmistuminen jäi muutamaa kurssia ja lopputyötä vaille, sillä lopetin korvaushoidon ja retkahdin uudelleen. Palasin tämän jälkeen korvaushoitoon mutten enää kouluun.

Uskoon tuleminen kuntoutti ja sen jälkeen olen nyt parin viime vuoden ajan yrittänyt päästä eteenpäin: kuntouttavaan työtoimintaan tai kursseille. Joka kerta on korvaushoito ollut esteenä ja seinät nousseet vastaaan.

"Korvaushoito on kuin leima otsassa ja omassa päässä. Aina kun menee jonnekin, ajattelee, että muut näkevät heti, mikä sä olet.

Olen ajatellut, että korvaushoidossa olevat ihmiset ovat jo valmiiksi syrjäytyneitä ja järjestelmä syrjäyttä lisää, enkä yhtään ihmettele, että tulee retkahduksia. Korvaushoito on kuin leima otsassa ja myös omassa päässä. Aina kun menee jonnekin, ajattelee, että muut näkevät heti, mikä sä olet.

Monet korvaushoidossa ovat olleet tosi pitkään, vuosia, tekemättä mitään. Siksi tarvitaan tukea, että jaksaa alkaa edes yrittää.

Itsekin vietin jonkun kahdeksan vuotta ässän kulmalla juomassa lonkeroa, siinä käytiin paljon kauppaa kanssa ja välillä tuli retkahdettua. Sitä tottui siihen, että hengaili vain narkkareiden kanssa, välillä heräsi ajatus, että haluaisi jotain muuta, ei vain tiennyt, mitä.


"Monet korvaushoidossa ovat olleet tosi pitkään, vuosia, tekemättä mitään. Siksi tarvitaan tukea, että jaksaa alkaa edes yrittää. 

Itselleni hoidon siirtyminen Helsingin Diakonissalaitoksen Hoivan Breikkiin oli hyvä asia. Siellä ei ole ollut niin paljon työntekijä-asiakas-jakoa, on jotenkin inhimillisempi tapa kohdata eikä tunnu, että ollaan kyynisiä. Aktivoidaan tekemään asioita: voi esimerkiksi osallistua yhteisötyöhön, josta voi saada pari kymppiä kuussa rahaa. Se on kuitenkin aika paljon, jos ei ole mitään.

Huumeidenkäyttäjillä on yleensä huono itsetunto, joka puolelta on tullut ”yhteiskunnan loinen”-viestiä, ja sitä ajattelee jo etukäteen että ihmiset tuomitsee. Myös Stepin työtoiminnassa on auttanut, että on matala tavoite ja kohdataan ihmisenä, aluksi tännekin tuleminen oli tosi vaikeaa.

"Huumeidenkäyttäjillä on yleensä huono itsetunto. Joka puolelta on tullut ”yhteiskunnan loinen" -viestiä, ja sitä ajattelee jo etukäteen että ihmiset tuomitsee. 

Täällä on tehty henkilökohtainen suunnitelma, montako päivää ja tuntia viikossa käy, ja sitä voidaan muuttaa tarvittaessa. Aluksi itsekin ajatteli, että menisi suoraan kuntouttavaan työtoimintaan. Kun olin ollut Stepissä jonkin aikaa, tajusin, etten varmaan olisi pystynyt siihen suoraan. Täällä on ollut myös mahdollisuus mokata.

Ihmisen on tosi vaikeaa muuttua, vaikka tietäisi että muutos on parempaan suuntaan. Muutos pelottaa, vaikka maailma jossa eläisi olisi kuinka hirveä.

"Ennen olisin varmaan retkahtanut, kun taas kielletään yrittämästä. Pettymys oli valtava eivätkä voimavarat olisi riittäneet asian selvittämiseen ilman Stepin tukea. 

Häpeä on valtava. Välillä miettii, että sitä on 38-vuotias, ei ole ammattia, ei ole koskaan ollut töissä.  Mutta pitää vain ajatella, että aloitan nyt. Pian aloitan kuntouttavassa työtoiminnassa, lopultakin.

Minun piti aloittaa jo pari viikkoa aiemmin, mutta joku virkailija teki aktivointisuunnitelman jälkeen kieltävän päätöksen ja sitä piti selvitellä. Ennen olisin varmaan retkahtanut, kun taas kielletään yrittämästä. Pettymys oli valtava eivätkä voimavarat olisi riittäneet asian selvittämiseen ilman Stepin tukea.

Mutta tuen ansiosta pääsen pian tekemään erilaisia luovia töitä ja uskon, että se tulee auttamaan kuntoutumisessa eteenpäin.

Heli

Kirjoittaja osallistuu Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:n Steppi-hankkeeseen. Steppi on suunnattu työelämän ulkopuolella oleville huume- ja asumispalveluiden, leipäjonojen ja rikosseuraamuslaitoksen asiakkaille. Tavoitteena on löytää ratkaisuja heikoimmassa asemassa ja syrjäytymisvaarassa olevien asiakkaiden toiminta-, opiskelu- ja työkyvyn lisäämiseksi.

Steppi-hanketta rahoittaa: 


torstai 9. marraskuuta 2017

Vieraskynä: Työtoiminnasta tukea huumeidenkäyttäjän arkeen


















Tämän tarinan on kirjoittanut Helsingin Diakonissalaitoksen Hoivan Asiakas. Se kertoo hänen kokemuksistaan. 


"Tämä tarina alkoi, kun sairastuin 17-vuotiaana psykoosiin, olin vakavasti itsetuhoinen ja päädyin pakkohoitoon. Psykoosia lääkittiin vahvoilla lääkkeillä. Kun aloin toipumaan, iski vakava masennus. Silloin sanottiin että se kuuluu asiaan ja lääkittiin.

Seuraavan parin vuoden aikana olin useita kertoja psykiatrisessa laitoshoidossa ja muulloin avohoidossa terapiassa, päiväsairaalassa... Jouduin kertomaan tarinaani uudelleen ja uudelleen eri hoitajille. Se turhautti eikä vienyt eteenpäin.

Ennen sairastumistani olin kokeillut kannabista kerran-pari. En koskaan, edes päihteiden käytön alkuvaiheessa, ajatellutkaan, että minusta tulisi narkomaani.

"En koskaan ajatellut, että minusta tulisi narkomaani. 

19-20-vuotiaana asuin kotona. Törmäsin vanhoihin tuttuihin, joiden kanssa poltin satunnaisesti pilveä, ja löysin siitä hetkellisesti lievitystä pahaan oloon. Yritin tässä vaiheessa käydä koulua mutta jouduin jättämään sen, ja sitä myötä kaikki vanhat sosiaaliset suhteet. Koko identiteettini muuttui, olin mielisairas, mielenterveyskuntoutuja. 

Löysin pian uusia tuttavuuksia, joiden kanssa kokeilin ensimmäiset kerrat buprea ja amfetamiinia. Varsinkin amfetamiini antoi hetken helpotuksen. Yritin hakeutua hoitoon, mutta sain kokemuksen, ettei minua voida auttaa - ongelmani eivät olleet riittävän isoja. 

"Ongelmani eivät olleet riittävän isoja, jotta olisin saanut apua. Alkoi raju päihteiden käyttö. 
Alkoi raju päihteiden käyttö. Olen käynyt läpi lukuisia katkaisuja ja yhden pidemmän hoitojakson. Siitä lähti nyt liikkeelle oikea kuntoutumisprosessi, vaikka päihteidenkäyttö jatkuikin. Voimavarat ja keinot eivät vain riittäneet käsittelemään tunnemyrskyjä. Olen kokeillut AA/NA-ryhmiä, mutta en koskaan löytänyt niistä kotia.

Aloitin joitain vuosia sitten toisella matalan kynnyksen työpajalla. Sinne minut vei etsivän huumetyön työntekijä, jonka kanssa aloimme miettiä, että jotain pitäisi tehdä. 

Ohjaajan kanssa jutellessa sain ensimmäistä kertaa vuosiin tunteen, että en ole päihdekuntoutuja, käyttäjä. Mä olen mä, henkilö, koiraihminen. Pajalla annettiin mahdollisuus saada luottamusta, vastuuta, ja olla sen arvoinen. Pajalta jatkoin vielä kuntouttavaan työtoimintaan, kunnes tuli taas huonompi aika. Päihdesairaus on ylä- ja alamäkeä. 

Ennen Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:n Steppiin tuloa ja sen työtoiminnassa aloittamista oli vielä 2 katkaisuyritystä. Stepillä halusin aloittaa, koska oli jo ymmärtänyt, että mielekäs sisältö arjessa on kaiken hallinnan a ja o, eikä enää jaksanut lyödä päätä seinään. 

Stepillä oli työvalmentajana tuttu ohjaaja edelliseltä työpajalta. Ei tarvinnut kertoa omaa tarinaa taas alusta saakka. Tällaiset pitkät yhteistyösuhteet, joissa on vahva luottamus ja usko parempaan ovat päihde- ja mielenterveysongelmien hoidossa tosi tärkeitä.

"Mielekäs sisältö arjessa on kaiken hallinnan a ja o. 
Aamulla sitä vain haluaa olla kunnossa, että voi mennä töihin, kun on tunne, että on tarpeellinen ja osallinen jostain. Kevään mittaan työtoiminnassa käydessä heräsi myös ajatus korvaushoidosta ja
nyt aloittaminen on enää muutaman viikon kysymys. Laillinen lääkehoito päihdesairauteen vapauttaa energiaa muuhun, myös mielenterveyspuolen hoitamiseen. 

Stepissä työnkuvakseni on muotoutunut vertais- ja yhteisötyö. Toimin apuohjaajana ryhmissä ja vertaistukena esim asiointi- tai tutustumiskäynneillä sekä asiakasedustajana erilaisissa tilaisuuksissa - hankkeen ohjausryhmästä seminaareihin. Olen saanut myös mahdollisuuden osallistua aktiivisesti hankkeen kehittämiseen hyödyntäen omia kokemuksiani. Ehkä haluan vielä opiskella kokemusasiantuntijaksi ja vertaisohjaajaksi. 

"Aamulla sitä vain haluaa olla kunnossa, että voi mennä töihin, kun on tunne että on tarpeellinen ja osallinen jostain.

Nyt korvaushoitoa aloittaessa olisin paljon heikommalla pohjalla, jos tukena ei olisi työtoimintaa. Olen miettinyt, että nämä vuodet eivät ole menneet hukkaan, jos pystyn nyt ja tulevaisuudessa tukemaan muita, joilla on samankaltaisia ongelmia. Käyttämään omia kokemuksiani hyödyksi."


Asiakas

Steppi on suunnattu työelämän ulkopuolella oleville huume- ja asumispalveluiden, leipäjonojen ja rikosseuraamuslaitoksen asiakkaille. Tavoitteena on löytää ratkaisuja heikoimmassa asemassa ja syrjäytymisvaarassa olevien asiakkaiden toiminta-, opiskelu- ja työkyvyn lisäämiseksi.

Steppi-hanketta rahoittaa: 


maanantai 6. marraskuuta 2017

Selittämättömät oireet saavat traumatyössä selityksen


Moni trauman kokenut tunnistaa ilmiön: Vielä vuosikausia kamalien kokemusten jälkeen saattaa täysin yllättävässä tilanteessa käydä niin, että kehon valtaavat olotilat, jotka ovat hyvin fyysisiä, hyvin ikäviä – eikä niille löydy selvää syytä: sydän jyskyttää, henkeä salpaa, pyörryttää, aistiemme viestit eivät ole luotettavia, keho ei toimi kuten sen pitäisi, mielialat ailahtelevat.

Helsingin Diakonissalaitoksen ammattilaiset kohtaavat jatkuvasti lapsia, nuoria ja aikuisia, joiden toimintaan varhaiset kiintymyssuhteen kolhut ja traumaattiset kokemukset ovat jättäneet arjen elämää häiritseviä jälkiä.

Näitä jälkiä voi olla vaikea tunnistaa ja hoitaa. Trauma nimittäin simuloi taitavasti monenlaisia sairauksia, joille ei kuitenkaan löydy elimellistä syytä tai selvää diagnoosia. Ei siis aina ole selvää, mitä silloin hoidetaan ja miten. Mutta tähän voi löytyä keinoja.

"Trauman jälkiä voi olla vaikea tunnistaa ja hoitaa. Trauma nimittäin simuloi taitavasti monenlaisia sairauksia, joille ei kuitenkaan löydy elimellistä syytä tai selvää diagnoosia.

Ensin pitää ymmärtää, miten vaikeat ja pelottavat kokemukset meihin vaikuttavat. Uhkaavissa tilanteissa vaistonvaraisesti toimivat aivojemme osat havahtuvat ensiksi. Ne valmistavat meidät autonomisen hermostomme avustamana toimintaan suojautuaksemme. Pelon ja kauhun vallitessa ajattelevat aivomme eivät useinkaan  toimi riittävän tehokkaasti ja nopeasti.

Traumatisoitumisessa on pohjimmiltaan  kyse eloonjäämistaistelusta, josta emme aikanaan kuitenkaan selvinneet parhaalla mahdollisella tavalla, taistelemalla tai  pakenemalla  - voittajina -  vaan jouduimme turvautumaan muihin kehomme selviytymiskeinoihin. Tällaisia keinoja ovat  paikalleen jähmettyminen ja lamaantuminen eli kuoleman kaltainen tila ja tilanteesta poistuminen psyykkisesti.

Kokemuksemme koostuvat eri osasista – kehon tuntemuksista, aistihavainnoista, tunteista, liikkeistä ja kokemukselle annetusta merkityksistä. Traumaattisessa tilanteessa aivojemme toiminta lohkoutuu. Kokemus jää eri asteisesti pirstaleiseksi ja irralliseksi, eikä se yhdisty toisiin kokemuksiimme ja muistoihimme kuten  arkielämän miellyttävissä tilanteissa tapahtuu. Kehollinen toiminta  tallentuu niin sanotusti ruumiimme muistiin, samalla tavoin kuin varhaiset kokemuksemme ennen puheen kehittymistä.

"Pohjimmiltaan  kyse on eloonjäämistaistelusta, josta emme selvinneet voittajina,  vaan jouduimme turvautumaan muihin kehomme selviytymiskeinoihin.

Erilaisista syistä johtuen menneen traumakokemuksen osaset voivat pulpahtaa pintaan kesken tavallista arkeamme ja saatamme yllättäen havaita että rintaa puristaa, sanat eivät tule suustamme tai koemme kohtuuttoman voimakkaita tunteita.

Kaiken tämän vuoksi trauman jäljet saavat yleensä negatiivisen merkityksen ja epäonnistumisen leiman, vaikka kyseessä ovat viitteet elintärkeästä sopeutumiskeinosta, jonka avulla selvisimme parhaalla mahdollisella tavalla hengissä tai vaurioitumatta pahemmin. Kyse ei siis ole sairaudesta, eivätkä trauman aiheuttamat fyysiset oireet ole kiveen kirjoitettuja loppuelämän ongelmia. Niitä voidaan hoitaa, josta voimme osaksi kiittää ranskalaista psykologia ja psykiatria Pierre Janet’a.

Janet ymmärsi jo 1900-luvun alussa trauman ja toimintataipumustemme välisen yhteyden. Hänen havaintoihinsa on alettu uudelleen tutustua viime vuosikymmenien aikana. Janet’n hahmotteli kolmivaiheista hoitomallia, jossa ensisijaista on saada hermostomme tila tasaantumaan eli vakaantumaan ja kehon oireet vähenemään. Malli on edelleenkin käyttökelpoinen.

"Trauman hoidossa avainsanoja ovat käyttäytymisen ja kehon toiminnan mielekkyys, vakautus ja voimavaraistaminen.

On nimittäin mahdollista löytää uudelleen – usein toisen avustama – erilaisia sisäisiä ja ulkoisia voimavaroja, joiden avulla voi säädellä hermoston tilaa. Näin ihminen ehkä uskaltautuu tutkimaan myös traumaattisen kokemuksen jättämiä jälkiä itsessään ja lopulta lähestyä niiden takana olevia muistoja ja purkaa traumakokemusta pienissä osissa.

Diakonissalaitoksen arjen työssä on jo vuosia tutkittu ja käytetty tätä käyttäytymisen ja kehon toiminnan mielekkyyttä ymmärtävää, vakauttavaa ja voimavaraistavaa työtä. 

"Menneisyyden kokemuksia voi korjata niin, etteivät ne enää määrää arkea ja tulevaisuutta.

Menneisyyden kokemuksia voi korjata, kunhan ihminen saa ymmärryksen traumajälkien mielekkyydestä ja toistuvia kokemuksia siitä, että hän on nyt turvassa. Sen lisäksi hän tarvitsee lohtua sekä apua raastavien tunteiden säätelyyn. Tie ei ole helppo, mutta näin voi vähitellen vapautua historiansa kahleista – niin ettei se enää määrää arkeamme ja tulevaisuuttamme.

Ihminen alkaa käyttää löytämiään voimavaroja haastaakseen itsensä uusille alueille, liiaksi ahdistumatta. Elämässä on taas uusia mahdollisuuksia – ja ennen kaikkea toivoa.


Sinikka Martikainen

Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhepalveluiden vastuulääkäri. 

Helsingin Diakonissalaitos tarjoaa lastensuojelun avo- ja sijaishuollon erityispalveluja etenkin psykiatrista hoitoa tarvitseville, sijaishuollossa oleville lapsille ja näiden perheille sekä perheille, joissa on erityisen vaikeita ongelmia. Tutustu palveluihimme ja kysy vapautuvia paikkoja!

maanantai 16. lokakuuta 2017

Päihderiippuvuuden ensisijainen hoitomuoto on avohoito

Viime aikoina on keskusteltu avo- ja laitospalveluiden vaikuttavuudesta päihdehoidossa. Kummallekin on päihdehoidossa oma paikkansa.

Päihderiippuvuus on krooninen sairaus, jossa keskushermosto on sopeutunut päihdyttävän aineen läsnäoloon, eikä toimi enää normaalisti ilman päihdettä. Tämä johtaa pakonomaiseen tarpeeseen käyttää päihdettä, jotta riippuvaisen toimintakyky säilyy edes kohtuullisena ja olo on siedettävänä.
Niin kuin kroonisissa sairauksissa yleensä, hoidon tavoitteena on sellaisen hoidon ja elämäntavan löytyminen, jossa sairastunut pystyy mahdollisimman normaaliin elämään taudin kanssa.

Hoitotulokset vaihtelevat yksilöittäin taudin vaikeusasteen ja hoitoon sitoutumisen mukaan.
Päihderiippuvuudesta tekee monia muita kroonisia sairauksia vaikeammin hoidettavan se, että tauti vähentää kykyä tehdä järkeviä valintoja ja pitäytyä niissä. Vaikeissa elämäntilanteissa vanha ongelmien ratkaisukeino, päihteiden käyttö, tarjoutuu helpoksi ja nopeaksi ratkaisuksi ja hoidossa palataan usein takaisin lähtöpisteeseen.

"Päihderiippuvuudesta tekee monia muita kroonisia sairauksia vaikeammin hoidettavan se, että tauti vähentää kykyä tehdä järkeviä valintoja ja pitäytyä niissä.

Aiemmin tärkein päihdehoitomuoto on ollut laitosvieroitus ja -kuntoutus. Tällöin fyysinen eristäminen laitokseen on estänyt päihteiden käytön. Suojatussa ympäristössä ylläpidetty raittius ei kuitenkaan kehitä kykyä selvitä oman elinympäristön haasteista ja houkutuksista retkahtamatta. Riskiä voidaan vähentää hoidon aikana kaupunkiharjoitteluilla ja puolimatkan koti -tyyppisillä järjestelyillä, jossa avohoitoon siirrytään asteittain. Laitoshoidon lyhytaikaiset tulokset niillä, jotka hoitoon sitoutuvat, ovat olleet hyvät, mutta pitkäaikaistulokset verrattain huonot. Hoitojen keskeyttäminen on ollut yleistä.

Krooninen sairaus edellyttää useimmiten pitkäaikaista hoitoa ja yksittäisenä toimenpiteenä laitoshoito ei paranna päihdesairautta. Rajallisia resursseja jaettaessa on ymmärrettävä, milloin laitoshoito tuo erityistä etua avohoitoon nähden. Näin on esimerkiksi silloin, kun samanaikaisesti vaikean päihderiippuvuuden kanssa ilmenee hankalia psyykkisiä tai somaattisia oireita tai kun avohoito toistuvasti kariutuu ongelmaan, joka voitaisiin laitoshoidossa huomioida paremmin.

"Laitoshoidon lyhytaikaiset tulokset niillä, jotka hoitoon sitoutuvat, ovat olleet hyvät, mutta pitkäaikaistulokset verrattain huonot.

Päihderiippuvuuksista vain opioidiriippuvuuteen on olemassa vaikuttavaa lääkkeellistä hoitoa eli korvaushoitoa. Siinä keskushermoston toimintakykyä tuetaan antamalla hoidollinen annos pitkävaikutteista opioidia lääkkeenä. Näin pakonomainen tarve hankia huumetta väistyy ja voimavarat voidaan käyttää kuntoutumistyöskentelyyn.

Opioidikorvaushoito toteutetaan avohoidossa. Tavoitteena on elämänhallinnan ja hyvinvoinnin lisääntyminen, yhteiskuntaan integroituminen ja päihteiden käytöstä johtuvien haittojen vähentäminen. Päämääränä on aina mahdollisimman hyvä toimintakyky kroonisen sairauden ehdoilla.

Päihdehoidossa kuntoutumisen tavoitteena ei ole siis taudin parantuminen, vaan saavuttaa oireeton tila, päihteettömyys, loppuiäksi tai mahdollisimman pitkäksi aikaa. Vaikeassa riippuvuudessa tavoitteena voi olla vähäoireinen tila ja oireiden kanssa pärjääminen. Avaintekijä päihderiippuvuudesta toipumisessa on psykososiaalinen kuntoutus. Sen teho perustuu työntekijän ja kuntoutujan vuorovaikutuksen ja luottamukselliseen hoitosuhteeseen. Kuntoutuksessa opitaan elämänhallintaa ja erilaisia selviytymisen taitoja. Avohoidossa niitä harjoitellaan omassa elinympäristössä jatkuvasti. Hyvässä hoitoyhteisössä on varaa myös epäonnistua.
"Päihderiippuvuuden toipumisprosessi tapahtuu arjessa, omassa elinympäristössä, eikä sitä voi ulkoistaa pelkäksi laitostapahtumaksi.
Avohoitoprosessiin kuuluu olennaisena osana retkahtaminen. Turvallinen retkahtaminen hoitosuhteen aikana on omien tavoitteiden testaamista. Se mahdollistaa oppimisen ja parhaimmillaan lisää sitoutumista kuntoutumisprosessiin.

Päihderiippuvuuden toipumisprosessi tapahtuu arjessa, omassa elinympäristössä, eikä sitä voi ulkoistaa pelkäksi laitostapahtumaksi. Olennaista on ymmärtää, että päihderiippuvuuden ensisijainen hoitomuoto on avohoito, jota laitoshoito täydentää vain erityistilanteissa.

Outi Kuikanmäki


Kirjoittaja on päihdepalveluiden ylilääkäri
Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:ssä. 

torstai 12. lokakuuta 2017

Syrjäytyminen estää ihmisarvoisen vanhuuden















Yhä useampi ikääntynyt asuu kotona, ja tulevaisuudessa määrä vain kasvaa. Vanhuspalveluiden painopiste on kotiin vietävissä palveluissa ja laitoshoidon vähentämisessä.

Vaikka kehityssuunta on monelta osin hyvä, jää osa vanhuksista haavoittuvaiseen asemaan. 

Erityisen haastava tilanne on niiden ikääntyneiden kannalta, jotka eivät itse pysty hakemaan apua ja joilla ei ole tukiverkostoa ympärillään. Syrjäytymisriski on todellinen, eikä palvelukatveeseen jääville ikäihmisille pystytä takamaan ihmisarvoista vanhuutta.

Koska syrjäytyneet vanhukset eivät itse löydä palveluiden äärelle, tarvitaan etsivää ja löytävää vanhustyötä.

Parhaiten etsivä työ toteutuu verkostoissa, joissa julkinen, yksityinen ja kolmas sektori toimivat tiiviisti yhdessä. Etsivää ja löytävää vanhustyötä on kehitetty ja toteutettu vaikuttavasti Helsingin Diakonissalaitoksen Seniori-Vamoksessa, joka on osa Stean rahoittamaa Eloisa ikä -ohjelmaa. Usein vanhuksen löytämiseen johtava vinkki tulee sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiselta tai naapurilta.

Seniori-Vamos toimii Helsingin Kalliossa ja Espoon keskuksessa. 

Vain näiltä alueilta on tänä vuonna löydetty lähes sata yksinäistä, syrjään jäänyttä vanhusta. 

Seniori-Vamoksen kautta ikääntynyt saa palveluohjauksen lisäksi rinnalleen vapaaehtoisen, jolla on aikaa ja halua olla läsnä vanhuksen elämässä, jutella ja kuunnella. 

Sektorirajat ylittävän yhteistyön avulla pystytään vastaamaan joustavasti ja yksilöllisesti ikäihmisten tarpeisiin. Ammattilaisten lisäksi kansalaistoiminnalla on tärkeä merkitys etenkin silloin, kun vanhuksella ei ole elämässään läheisiä. Heitä nimittäin on paljon.

Yksittäisten toimijoiden työ vanhusten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ei kuitenkaan riitä.
Tarvitaan valtakunnallinen toimintakulttuuri ja arvopohja, jossa ikääntyneille taataan mielekäs ja ihmisarvoinen elämä loppuun saakka. 

Ensin on kuitenkin löydettävä ne ikääntyneet, jotka tälläkin hetkellä ovat kodeissaan, kyvyttöminä lähtemään yksin ulos ja ilman sukua ja ystäviä.

Kirjoittaja

Satu Aalto on Seniori-Vamoksen projektipäällikkö.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Yhdessä tekemällä nuoret kiinnittyvät kestävästi opiskeluun ja työelämään

Nuorisotakuuta yhteisötakuun suuntaan -kärkihankkeen tavoitteena on rakentaa ja vakiinnuttaa yhteistoimintamalli koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien nuorten toiminta- ja työkyvyn sekä osallistumismahdollisuuksien vahvistamiseksi. Tämä tarkoittaa entistä tiiviimpää yhdessä tekemisen toimintakulttuuria, erityisesti ohjaamoiden sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden kanssa tehtävässä yhteistyössä. Yhdessä tekemisessä tavoite pitää olla sama ja on oltava yhteiset mittarit, joilla voidaan osoittaa tulokset ja vaikuttavuus.

Suomessa on edelleen yli 50 000 nuorta koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Tehtävää siis riittää. Nuorten tarpeet ovat erilaisia. Osa nuorista pääsee elämässä eteenpäin kevyellä tuella ja ohjauksella. Osa nuorista tarvitsee kuitenkin monen eri tahon tukea, apua ja palvelua mutta ei siiloista käsin vaan koordinoituna nuoren tavoitteelliseen prosessiin.

Hyvää on se, että ympäri Suomea on olemassa loistavia toimintamalleja, joita sekä julkinen, yksityinen että kolmas sektori tuottavat tuloksellisesti. Esimerkiksi ohjaamoiden pilottihankkeet ovat aikaansaaneet hyviä malleja ja niiden toimintaa ollaan vakiinnuttamassa. Hyvät toimintamallit eivät myöskään aina maksa paljon, haasteena on se, miten eri palvelut johdetaan yhteen mistä kustannustehokkuus palveluintegraatiossa syntyy.

Vamos nuorten palvelut on vuodesta 2008 alkaen auttanut yli 8 000 koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevaa nuorta. Keskitymme niihin nuoriin, joilla tarpeet ovat moninaiset ja tarvitaan yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. Palvelun ydin on intensiivisessä yksilö- ja ryhmävalmennuksessa. Yhä vahvemmin valmennustyötä teemme myös nuoren kotona ja muissa toimintaympäristöissä kuten oppilaitoksissa jalkautuen. Rakennamme eri toimijoiden kanssa yhdessä tekemisen kulttuuria mm. työparityönä. Tulokset ovat hyviä ja vaikuttavuutta voidaan mitata.

Viime vuonna Vamoksen palvelun päättäneistä nuorista kiinnittyi koulutukseen ja työelämään 53%. Vaikuttavuutta arvioidaan kolmella erilaisella mittarilla; nuorten koettua hyvinvoinnin muutosta, toimintakyvyssä tapahtuvia muutoksia sekä yhteiskunnalle aiheutuneita kustannusvaikutuksia tulonsiirtoihin ja verokertymään.

Yhden syrjäytyneen nuoren kustannukset yhteiskunnalle on yli miljoona euroa. Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin vahvistaminen, panostaminen ennaltaehkäisevään työhön kannattaa. Tämän lisäksi yhdessä tekemällä voimme löytää toimintamalleja haasteiden ratkaisemiseen ja nuorten kestävään kiinnittymiseen opiskeluun ja työelämään. Nuorten osallisuus palveluiden kehittämisessä on tärkeää. Osana Nuorisotakuusta yhteisötakuuseen kärkihanketta tullaan perustamaan valtakunnallinen Nuorten Advisor bord, jonka työskentelystä kerromme lisää jatkossa.

Jokainen meistä voi vaikuttaa hyvinvoinnin vahvistumiseen. Pohjana on hyvä tahto, jolla synnytetään luottamus. Tarvitaan vapaaehtoisia, ammattilaisia, päätöksentekijöitä ja rahoittajia. Yhdessä saamme aikaan enemmän ja paremmin.

Kirjoittaja

Sari Nyberg 


on Helsingin Diakonissalaitoksen valmennus ja työllisyys -palveluiden palvelualuejohtaja. Hän johtaa myös nuorten Vamos-toimintaa.

tiistai 22. elokuuta 2017

Aina on uusi huippu valloitettavana - kulttuurista soten kilpailutekijä?

Olen työskennellyt tänä vuonna ammattimaisen kulttuurin tekemisen parissa neljännesvuosisadan eli 25 vuotta. Ensimmäiset kahdeksan vuotta kuluivat pääasiassa näyttämötaiteen parissa. Vuosituhannen vaihteessa tulivat mukaan myös muut kulttuurinmuodot.

Ollessani 1990-luvulla näyttelijänä monissa kantaaottavissa ja valtakunnan mittakaavassa hyvät arvostelut saaneissa esityksissä, kyti kuitenkin ajatuksissa, että onko tässä mitään muutosta tuovaa menossa? Miksi tätä tehdään? Onko yleisö vain hetken viihtymässä ja piipahtamassa pois omasta arjestaan palatakseen sitten esityksen jälkeen takaisin omiin tuttuihin kuvioihinsa? Meneekö esityksen sanoma mihinkään?

Kuuden näyttämöllä vietetyn vuoden jälkeen siirryin hetkeksi tuottajaksi, jotta saisin hiukan laajempaa näkökulmaa esityksiin ja niiden vaikuttavuuden pohdintaan. Ja sillä tiellä olen edelleen. Näyttämölle en ole enää toistaiseksi palannut. Tosin esiintymistarvettani olen näinä vuosina toteuttanut urheilun ja musiikin parissa.


Helsingin Diakonissalaitoksella aloin työskennellä vuonna 2001. Hain Helsingin Diakonissalaitokselle töihin siksi, että siellä oli tuolloin ensimmäisten joukossa Suomessa tavoitteena kulttuurin ja sosiaalityön yhdistäminen. Tuntui siltä, että HDL voisi olla paikka, jossa voisin toteuttaa ihan oikeasti hyödyllistä kulttuuria. Sellaista, joka ei olisi pelkkää viihdettä.

Kulttuuritoiminta aloitettiin vuonna 2001 konserteilla Munkkisaaren toimintatalossa sijainneessa ravintolassa. Tavoitteena oli saada aikaan monipuolista ja kattavaa esitystarjontaa, joka kokoaisi mahdollisimman laajasti erilaisia ihmisiä. Tämä toteutuikin ja konseptia kehitettiin seuraavina vuosina mm. Kaikille kulttuuria eli KaiKu-hankkeella, jotta HDL:n omien asiakkaiden oli mahdollisuus osallistua tapahtumiin paranisi entisestään.

Sitkeyttä kaivattiin myös organisaatiossa vallinneiden ennakkoluulojen kitkemisessä. Kulttuuritoiminnan alkuvuosina ”oudoimmat” esitysehdotukset saatettiin kyseenalaistaa ”eihän tuollainen ole taidetta tai kulttuuria”-mentaliteetilla. Myös asiakkaiden oma tekeminen tuntui mahdottomalta. Nyt näitä ”oudompia” produktioita toteutetaan HDL:ssä ja tänä päivänä myös asiakkaiden bändit treenaavat usein keskenään treenikämpällä.


Onneksi sitkeys palkittiin ja utopiakonsultaatiot sekä todellisuusesitykset pääsivät toteutukseen. Utopiakonsultaatio esimerkiksi tarjoaa mahdollisuuden esim. täysin liikuntarajoitteiselle henkilölle tehdä vaikka ulkomaan- tai jopa avaruusmatkan. Todellisuusesitykset taas tapahtuvat todellisissa paikoissa, joissa paikan historiassa oikeasti vaikuttaneet henkilöt ovat esiintyjinä. Mukana saattaa olla myös näyttelijöitä tuomassa esitykseen lisää tasoja. 

Yksi tällainen todellisuusesitys on juuri nyt elokuun 30.päivä Alppikadun korttelissa esitettävä teatteriesitys Tässä menee raja - laulu unelmien huomisesta. Produktio kuuluu Opetusministeriön ja Demos Helsingin kokeiluun kulttuurin terveysvaikutuksista. Mukaan kokeiluun se valittiin lähes sadan muun produktion joukosta.

Edellä mainittu kertoo siitä, että ne kulttuurin muodot, jotka nyt tuntuvat ehkä oudoilta ja mahdottomilta, ovat hyvinkin käyttökelpoisia ja menestyksekkäitä tulevaisuudessa. Kumouksellinen ja uutta luova tapahtuu yleensä jossain muualla kuin teattereissa, taidemuseoissa tai gallerioissa.


Missään nimessä ei saa sortua tyytyväisyyteen. Ollakseen edelläkävijä pitää koko ajan kehittää uutta, olla askeleen edellä muita, miettiä uusia muotoja ja ratkaisuja. Miten tästä on vielä enemmän hyötyä? Tämä tuotekehittely on ensisijaisesti kulttuurintekijöiden ja sitä tuottavien organisaatioiden vastuulla.

Tästä syystä juuri nyt pitäisi entistä tiukemmin panostaa kulttuuriin hyvinvoinnin tuojana. Varsinkin, kun se on nyt alkanut ottaa askelia ihan vakavasti otettavana kulttuurimuotona. Uskon, että kulttuuri tulee olemaan vahva kilpailutekijä sote-sektorilla tulevaisuudessa.

Kirjoittaja 

Anssi Pirttineva 


on kulttuurin ja liikunnan tuottaja Helsingin Diakonissalaitoksella.

Helsingin Diakonissalaitos viettää tänä vuonna 150. juhlavuottaan. Juhlavuoden päätapahtumamme on Alppikadulla vietettävä Korttelijuhla 24.8. klo 11–17 (Alppikatu 2). Juhlassa pihallemme levittäytyy iloisesti koko se kirjo ja kaikki ne värit, joita toiminnastamme löytyy. Erityisesti meitä ilahduttaa monipuolinen taide- ja kulttuuritoimintamme.

perjantai 18. elokuuta 2017

Sil on välii, kuka sitä musaa tekee - musiikin tekeminen on jokaisen oikeus

Helsingin Diakonissalaitoksen missio ”Jokaiselle ihmisarvoinen huominen” merkitsee itselleni musiikkikasvattajana sitä, että jokaiselle on taattava oikeus musiikin tekemiseen sekä musiikkikasvatukseen. Olen ohjannut yhteensä parisen vuotta musapajoja Diakonissalaitoksella korvaushoidon asiakkaiden parissa, vastaanottokeskuksessa, maahanmuuttajataustaisille suunnatussa projektissa sekä liidannut Sarana -bändiä.

Kouriintuntuvan hienoja hetkiä tässä työssä riittää, mutta hienoimpia ovat esimerkiksi sellaiset tilanteet, joissa korvaushoidon asiakas rämpäyttää elämänsä ensimmäistä kertaa kitaralla avosoinnun ja ilme kirkastuen lausahtaa ilman itseironian häivää: ”Täähän on helppoa! Mähän osaan!” 

"Hienoimpia ovat tilanteet, joissa korvaushoidon asiakas rämpäyttä elämänsä esimmäistä kertaa kitaralla avosoinnun ja lausahtaa: "Täähän on helppoa! Mähän osaan!"

Noina hetkinä tulee miettineeksi, mistä mahtaa olla peräisin se mielikuva, että musiikkia voivat tehdä ja harrastaa vain harvat ja jollain ylimaallisella tavalla valitut, ”lahjakkaat” ihmiset. Musiikkia oppivat tekemään kaikki, vastuu oppimisesta on pedagogeilla sekä toimintaa rahoittavilla tai rahoittamatta jättävillä tahoilla. 

Olen koulutukseltani musiikin maisteri, en musiikkiterapeutti. Tämän työn kautta piirtyvät kuitenkin myös musiikin tekemisen välineelliset arvot näkyviin. 

Musisoimalla voi ilmaista ja purkaa vaikeitakin tunteita, jakaa hetki yhdessä ihmisten kanssa vastamyrkkynä yksinäisyydelle, oppia suomen kieltä tai keskittyä hetkiseksi johonkin muuhun kuin mieltä painaviin juttuihin tavoitteellisen harjoittelun ja taitojen kehittämisen tuoksinassa. 

Olen pyytänyt osallistujilta palautteita aika ajoin. Seuraavassa muutama, joista huokuu vastaansanomattomasti musiikin tekemisen merkitys, hoitavakin: 

”Se on vähän ku lähtis veneellä laiturista ja huolet jäis rannalle”, "Tää on peace of mind. Jos ei ois musaa oisin varmaan kiikussa enkä nyt puhu keinusta. Ilman musaa mul ois varmaan myös enemmän oheiskäyttöö.”, ”Mä tappasin itteni jos ei tätä ois. Mä rakastan musiikintekemistä. Tää on henki ja elämä.” tai: ”Minulla oli paljon energiaa kun menin takaisin vastaanottokeskukseen.” 

"Tää on peace of mind. Jos ei ois musaa oisin varmaan kiikussa enkä nyt puhu keinusta. Ilman musaa mul ois varmaan myös enemmän oheiskäyttöö.”

Tämän työn kautta tulee kiivaasti pohdiskeltua, mahdollistetaanko musiikin tekeminen kaikille sekä sitä, millä tavoin taustat vaikuttavat musiikin harrastamiseen tai ammattimuusikoksi etenemiseen. Myös kysymykset siitä, kuka sanoittaa kenenkin todellisuutta, ovat kiinnostavia musiikissa. 

Säveltääkö maahanmuuttajataustainen omiin fiiliksiinsä liittyvät biisinsä itse vai laulaako joku ei-maahanmuuttajataustainen maahanmuuttajataustaisen elämästä, kertooko korvaushoidon asiakas biisillään itse mitä tuntee, mikä nappaa ja mitä kokee vai tekeekö sen eturivin artisti hänen puolestaan? 

Jos täysivaltainen muusikko tai musiikin harrastaja on useimmiten vammaton, hyvin toimeentuleva valkoinen ihminen, on jokin yhteiskunnassa ja sen tarjoamissa lähtökohdissa vinoutunutta. Näitä tämänkaltaisia yhteiskunnallisiin valtasuhdehierarkioihin liittyviä toiseuttavia rakenteita ja niiden purkamista sekä ”jonkun puolesta puhumisia” musiikissa tulee pedagogina pohdittua, myös itsereflektiivisella tasolla. 

"Jos täysivaltainen muusikko tai musiikin harrastaja on useimmiten vammaton, hyvin toimeentuleva valkoinen ihminen, on jokin yhteiskunnassa ja sen tarjoamissa lähtökohdissa vinoutunutta.

Pohdintojen keskellä, kurttu otsassa, aivot solmussa tekee hyvää kuulla musapajaan osallistuneen jälkikäteen kertovan, että ”…se on kantanut hedelmää pitkälti eteenpäin. Olen jatkanut soittamista ja saanut bändin perustettua ja tätä ei olisi tapahtunut ilman musaryhmän järjestymistä. Sä sait mut uskomaan, et ehkä mun kannattaa.”

Kirjoittaja 

Marika Hyvärinen 

on ohjannut musapajoja Helsingin Diakonissalaitoksella mm. korvaushoidon asiakkaille. 


Helsingin Diakonissalaitos viettää tänä vuonna 150. juhlavuottaan. Juhlavuoden päätapahtumamme on Alppikadulla vietettävä Korttelijuhla 24.8. klo 11–17 (Alppikatu 2). Juhlassa pihallemme levittäytyy iloisesti koko se kirjo ja kaikki ne värit, joita toiminnastamme löytyy. Erityisesti meitä ilahduttaa monipuolinen taide- ja kulttuuritoimintamme.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Somessa kiukku yltyy - miten vihapalautteesta siirrytään luottamuksen rakentamiseen?

”Nyt sitten Auroran varjolla hyysätään/laittomasti maassaolevien majoitusta ynnä ruokailua ja KANSA KÄRSII, voi (sana poistettu*) !!!”

”Suomalaisia asunnottomia häädetään ulos että laittomasti maassa olevat saa jäädä? Rikotte lakia ja heidän joukossaan on ties mitä (sana poistettu**). Sotaa käyvissä maissa on turvallisia alueita ja todella härskiä väittää että (sana poistettu**) on sama mennä niihin maihin ku suomalaisten. Valehdelkaa lisää huijarit!”

Näiden kommenttien saattelemana toivotan teidät tervetulleiksi haastavien vuorovaikutustilanteiden tantereelle, sosiaaliseen mediaan. 

Pakolaiskriisin aikana ja jälkimainingeissa monet yhteiskunnalliset toimijat ottivat vahvasti kantaa siihen, miten humanitaarisen kriisin aikana pitäisi toimia ja tekivät myös työtä arvojensa mukaisesti. Tämä ei ollut kaikkien mieleen, ja moni turvapaikanhakijoita auttava taho näki vuoden 2015 syksyllä selkeän piikin vihapalautteiden määrissä. Erityisesti keskustelu kärjistyi sosiaalisessa mediassa. 

Ja kun kerran on negatiiviselle kehälle päädytty, sieltä pois rämpiminen kestää. Kärkevää keskustelua käydään yhä säännöllisin väliajoin, mistä esimerkkinä alun lainaukset Helsingin Diakonissalaitoksen Facebook-postausten kommenteista. 

Vihapalautteesta haluamme tietenkin päästä avoimeen mutta arvostavaan dialogiin ja rakentaa ihmisryhmien välistä luottamusta myös somessa. Siksi tässä kirjoituksessa käsittelen sitä, miten organisaatiot voivat pyrkiä pois somekeskustelun negatiiviselta kehältä, vihasta luottamukseen. Mikään ei toki estä soveltamasta vinkkejä myöskään yksityishenkilönä.


Kurkistus sanojen taakse


Kärkevien kommenttien kohdalla joudutaan punnitsemaan monia kysymyksiä. Missä menee vihapuheen ja keskustelun raja? Millainen linja kommentteihin pitäisi ottaa? Keneen puhe oikeastaan kohdistuu? Onko syyttelystä mahdollista siirtyä vastavuoroiseen dialogiin ja mikä tärkeintä: 

Miten voimme rakentaa yhteiskunnallista luottamusta sosiaalisessa mediassa silloin, kun keskustelun sävy on äitynyt vihan puolelle?

Tarkastellaan ensin alun lainauksia. Negatiivinen konnotaatio syntyy sanavalinnoista, sillä neutraaleiksi ilmaisuiksi tuskin olisi valittu sanoja ”hyysääminen”, ”laittomasti maassa oleva”, ”kansan kärsiminen” tai ”huijari” (puhumattakaan sensuroiduista kirosanoista tai ihmisryhmää halventavista nimityksistä). 

Hypätään sen jälkeen sanojen taakse: miksi kommentoija on valinnut juuri tällaisia ilmauksia? Sanavalinnat voivat kuvastaa kommentoijan arvoja, mutta vielä enemmän niissä on tunnelatausta. Takana on kenties kiukkua, pelkoa, pettymystä, surua. Voimakkaita tunteita, jotka synnyttävät epäluottamusta toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. 

Ja juuri siksi näiden kommenttien taakse näkeminen, dialogi ja sen kautta luottamuksen rakentaminen ovat somessa äärimmäisen tärkeitä.

Tässä vaiheessa on syytä ottaa käyttöön järeä työkalu, jonka avulla vihapalautteesta siirrytään dialogiin ja luottamuksen rakentamiseen. 

Työkalun nimi on empatia. 

Kaikenlainen puhe ei tietenkään ole sallittua. Mutta asettumalla kriitikon nahkoihin ja miettimällä syitä sanojen takana, voi somekeskusteluun suhtautua jämäkästi mutta ymmärtäväisesti. Samalla rakennamme siltaa toiselle puolelle: näytämme, että kriitikon tunteet ja kokemukset ovat tulleet kuulluiksi ja myös negatiivisten tunteiden vallassa hän on arvokas ja hyväksytty.

No niin. Helpommin sanottu kuin tehty. Helsingin Diakonissalaitoksen viestinnässä olemme pohtineet, miten luottamusta voi somessa käytännössä rakentaa. Sen seurauksena listasimme viisi vinkkiä, joiden avulla pääsee ainakin alkuun. 


Viisi vinkkiä someen: vihasta dialogiin


1.  Kun organisaatiosi saa somessa vihapalautetta, lue se läpi ja sulje some viideksi minuutiksi – tai tunniksi.

Joskus kommentit tuntuvat pahalta, vaikka ne eivät henkilöityisi sinuun. Omat tunteet sumentavat helposti näkökentän, jolloin dialogin rakentaminen on vaikeaa. Jos pulssi kiihtyy, sulje some, rauhoitu ja käy omat tunteet läpi jonkun kanssa. Vasta tämän jälkeen avaa mahdollisuus dialogiin eli vastaa kommentoijalle.

2. Aloita luottamuksen rakentaminen kertomalla, että ymmärrät toisen pahan mielen.

Kärjistyneen keskustelun takana on paljon tunteita. Osoita, että toisen kokemus on tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. ”Olen pahoillani, että työmme on pahoittanut mielesi ja ymmärrän näkökulmaasi” -palautteella voi ohjata keskustelua neutraalimpaan suuntaan.

3. Näytä positiivinen puoli.

Koska someviestinnästä puuttuvat ilmeet ja eleet, on keskustelu herkästi kylmää myös organisaation suunnalta. Hymiöitä voi käyttää ja peruskohteliaisuudet kuuluvat asiaan. Siispä aurinkoista kesää! :)

4. Ohjaa jankkaus pois sosiaalisesta mediasta.

Joskus kärjistynyt keskustelu jää junnaamaan ja kommentoija palaa uudelleen ja uudelleen entistä terävämpien kommenttien kanssa. Keskustelun ohjaaminen pois sosiaalisesta mediasta voi olla paikallaan: ”Jos haluat vielä jatkaa keskustelua, voit ottaa yhteyttä sähköpostitse.”

5. Rajat ovat rakkautta myös somessa.

Luottamusta rakennetaan suhteessa myös ihmisiin, jotka eivät ole keskustelussa aktiivisina osapuolina. Siksi vihapalautteelle on syytä laittaa stoppi, kun kommentit ovat selkeästi loukkaavia; rakkautta ja rajoja sopivassa suhteessa. Asetetaan silti myös rajat rakentavasti:Ikävää, että koet noin. Emme voi kuitenkaan hyväksyä sitä, millaisia sanoja käytät muista ihmisistä."

+ Bonus: Anna armoa itsellesi. Aina ei dialogi onnistu ja jokainen turhautuu joskus. Ei silti luovuteta, sillä:

Luottamuksen rakentaminen lähtee meistä. Etenkin somessa siihen tarvitaan edelläkävijöitä ja konkreettisia keinoja. Tule mukaan! 

Helsingin Diakonissalaitos on Porin SuomiAreenalla 13.-14.7. Herätämme keskustelua siitä, miten rakennamme luottamusta yhteiskunnassa ja varmistamme, että erilaiset näkemykset kohtaavat rakentavasti. Somessa keskusteluun voi osallistua #luottamus. Kerro, mikä on sinun reseptisi luottamukseen? 

* kirosana poistettu 
** halventavat ilmaukset poistettu 

Ella Saranpää

Kirjoittaja työskentelee Helsingin Diakonissalaitoksen viestinnässä ja varainhankinnassa.



keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Pinnan alla kuplii

Suomalaisen yhteiskunnan puhtoisen pinnan alla kuplii epämiellyttävällä tavalla. Pinnalta katsoen Suomi menestyy kansainvälisissä vertailuissa. Harvassa ova selvitykset, joissa Suomi ei ole maailman kymmenen parhaimman maan joukossa. Vastikään kesäkuussa 2017 uutisoitiin, että Suomi on maailman toiseksi paras moniulotteisesti arvioidussa sosiaalisessa edistyksessä.

Kuitenkin jos pintaa rapsutetaan, näkyy toisenlainen Suomi. Suomi alkaa olla esimerkki maasta, jossa eriarvoisuuden ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kokemukset ovat polarisoituneet. Suurin osa suomalaisista kokee yhteiskunnan eriarvoiseksi ja enemmistö ajattelee, että kaikki suomalaiset eivät ole samassa veneessä. Hyvä menestys sosiaalisessa edistyksessä ei tuota Suomessa kokemusta tasa-arvoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta.

Samankaltaisia havaintoja on muitakin. Suomalaisten suuri enemmistö on hyvinvointivaltion vankkumattomia kannattajia. Kun katsellaan jakautumien ääripäitä tarkemmin, havaitaan, että hyvinvointivaltion tiukkoja kannattajia on selkeästi enemmän kuin sen vastustajia.

Toisaalta kun sitten tarkastellaan tarkemmin ihmisten asenteita suhteessa kansalaisten ja hyvinvointivaltion väliseen vuorovaikutukseen, havaitaan että noin puolet suomalaisista ajattelee hyvinvointivaltion tekevän laiskaksi. Tämä näkemys on voimakkaasti kytkeytynyt puoluekantaan ja taloudelliseen asemaan. Periaatteellinen kannatus yhdistyy voimakkaasti erilaisiin näkemyksiin hyvinvointivaltion tulevasta suunnasta.


Pinnan alla kuplivista ilmiöistä on muitakin esimerkkejä. Suomalaisten elintaso on keskimäärin hyvä ja noussut vuosien mittaan tasaisesti. Myös elämänlaatumme on parantunut ja elämäntapamme ovat kohentuneet. Suomessa on selkeä hyvinvoiva enemmistö.

Samalla meidän leipäjonomme ovat pidentyneet ja yhä useampi käy siellä pitkään. Niissä käyvien elintaso ja elämänlaatu ovat selkeästi muuta väestö heikommat, eikä myöskään elämäntavoissa ole hurraamista.

Tilannekuva on siis selkeä. Vähemmän on yhteistä ymmärrystä, miten suomalaisten sisäiset jakolinjat voitaisiin kuroa joko pienemmiksi tai kokonaan umpeen. Yksimielisyyttä ei välttämättä ole edes siitä, pitäisikö näin tehdä ja mikä on julkisen vallan rooli tässä kehityksessä. Yksimielisyys sen sijaan on siitä, että luottamus on kitti tai sementti, joka pitää tämän yhteiskunnan kasassa.


Luottamusta on perinteisesti ajateltu olevan kahta lajia. Ensimmäinen on luottamus julkiseen valtaan. Mitä luotettavampi (vähemmän korruptoitunut ja laatuun investoinut) julkinen valta on, sitä enemmän yhteiskunnassa on ”vertikaalista luottamusta”. Toinen on luottamus kanssaihmisiin. Mitä etäisempään ihmiseen voit luottaa, sitä paremmalla tolalla tämä ”horisontaalinen luottamus” on.

Sittemmin on havaittu, että on myös kolmas luottamuksen laji ja se on samassa elämäntilanteessa olevien luottamus. Esimerkiksi on voitu tarkastella, luottavatko leipäjonossa seisovat muiden leipäjonossa seisovien olevan siellä syystä.

Jos Suomi aikoo kukoistaa yhtenä yhteiskuntana jatkossa, kaikkien näiden kolmen luottamuksen tulee olla kunnossa samanaikaisesti. 

Miten temppu tehdään, siitä keskustellaan Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämässä tilaisuudessa SuomiAreenalla 14.7. klo 11.45–13 Kaupungintalon pihalla.

Juho Saari

VTT, Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori
Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Terveystieteiden yksikkö

Professori, hyvinvointisosiologia (osa-aikainen),
Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos

Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen hallituksen jäsen ja ylimmäinen makutuomari ja taikinan alustaja HDL:n SuomiAreenan keskustelussa. 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Mitä on diakonia tänään?

Helsingin Diakonissalaitoksella on takanaan 150 vuoden historia. Näinä vuosina Diakonissalaitos on ollut suomalaisen diakonian tienraivaaja, vieruskaveri ja edelläkävijä. Mutta onko sote-uudistusten maailmassa enää tilaa tai paikkaa diakonialle? Mikä on diakonian tehtävä tänään?

”Ilman rohkeutta tulevaisuus on vain toistettua menneisyyttä”. Näin sanoo Tommy Hellstén. Vaikka menneisyys olisi ollut kuinka loisteliasta tahansa, harva meistä aidosti haluaa sitä sellaisenaan toistaa. Eikä se oikein ole mahdollistakaan, elämä ei toimi niin.

”Rohkeus on sen tekemistä mitä ei voi tehdä”, elämän paradoksien mestari Hellstén jatkaa. ”Rohkeus on sen tekemistä mitä ei voi tehdä - jos ei ole rakkautta.”

Diakonian itseymmärryksen ytimessä on rakkaus ja muodoltaan se on liike, movement. Siinä tehdään paradokseista totta, jotain sellaista jota oikeastaan inhimillisesti ottaen ei voida edes tehdä. Diakonia ei ole menetelmä tai työmuoto, se ei ole sosiaalityön jatke, eikä sitä voi kutistaa hyväntekeväisyydeksi. Diakoniassa on kyse kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten puolelle ja rinnalle asettumisesta, toimimisesta yhdessä heidän kanssaan. Diakonia on identiteetti.

Diakonian perustana on ajatus jakamattomasta ihmisarvosta. Koska olemme kaikki koulutuksesta, tulotasosta tai muusta menestyksestä riippumatta samanarvoisia, myös ihmisoikeuksien tulee olla samat kaikille. Siellä missä näin ei tapahdu johtuen vaikkapa sairaudesta, vammaisuudesta, vanhuudesta tai kyvyttömyydestä huolehtia itsestä, siellä aukeaa diakonialle yhteiskunnallisestikin merkittäviä tehtäviä.

Monet diakonian toimintatavat ovat perinteisesti ylläpitäneet ja edistäneet mukana olevien ihmisten toimintakykyä. Asunnottomat tarvitsevat asuntoja, nälkäiset ruokaa ja suojattomat suojaa. Näin diakonian tulee osaltaan toimia jatkossakin.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on kuitenkin juuri nyt hyvin haastavassa vaiheessa. Yhteiskuntamme taloudellinen kantokyky murenee tilanteessa, jossa mittarit osoittavat hyvinvointipalveluille merkittävää kasvupainetta. Samaan aikaan perinteinen kansalaisyhteiskunta, järjestötoiminta ja monet instituutiot heikkenevät.

Nykyinen tilanne avaa diakonialle selkeän tehtävän, ei vain ihmisten toimintakyvyn ylläpitämiseen, vaan myös heidän toimijuutensa vahvistamiseen. Toimijuuden vahvistamisessa on kyse aktiivisista toimista, joilla ihmiset havahtuvat omiin kykyihinsä ja myös löytävät uusia. Löydetään tapoja osallistua ja kantaa vastuuta itselle tärkeissä yhteisöissä, kukin kyvykkyyksiensä ja kiinnostuksensa mukaan. Toimijuuden vahvistuminen tapahtuu vuorovaikutuksessa, usein avoimissa yhteisölähtöisissä prosesseissa, mikä osaltaan korostaa diakonian movement-luonnetta. Palautunut luottamus oman elämän mahdollisuuksiin tekee elämästä jälleen mielekästä, millä on aina myös myönteisiä yhteiskunnallisia seurauksia.


 
Matti Helin

Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön kehitysjohtaja.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Onko nuorilla toivoa?

Teoksessa Toivon tarkoitus kirjailija ja dosentti Jari Ehrnrooth määrittelee toivon mahdolliseen kohdistuvaksi intohimoksi. Olen pohtinut määritelmää aika ajoin ja todennut sen olevan hienosti kiteytetty. Määritelmä toimii, myös käänteisesti.

Olen pohtinut toivoa viime vuosina usein, kun luen lastensuojelunuorten tai yleisemmin nuorten (poikien) huonosta voinnista kertovia uutisia. Lastensuojelussa erityisesti teini-ikäisten kiireelliset huostaanotot ovat lisääntyneet ja näistä useimmat ovat poikia. Kertauksena totean, että huostaanottoon päädytään, kun nuori toimii riittävän vahingollisesti itseä ja/tai toisia kohtaan (ja tilanteeseen avohuollon tukitoimet eivät olet tehonneet).


Toivoon liittyviin pohdintoihin tuo uuden ulottuvuuden yksin maahamme tulleet turvapaikanhakijat, jotka hekin ovat useimmat teini-ikäisiä poikia. Osa näistä yksin tulleista alaikäisistä on saanut turvapaikkahakemukseensa kielteisien päätöksen.

Olen miettinyt näissä tilanteissa toivoa – mikä merkitys sillä tai sen puutteella on näiden tilanteiden taustalla tai etenkin niistä ulospääsyssä? Olen päässyt lähituntumasta seuraamaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita nuoria ja heidän käyttäytymistään ja myös nuoria lastensuojelussa, erityisen haastavien nuorten laitoshoidossa.

Syntyy vaikutelma, että molemmissa tilanteissa nuoret käyttäytymisellä ja toiminnallaan viestivät, että millään ei ole mitään väliä. Kun yritän ymmärtää tätä, päädyn siihen, että kyse on nimenomaan mahdolliseen kohdistuvan intohimon puutteesta. Vaihtoehtoja ei näytä olevan ja siksi millään ei ole mitään väliä. Juuri mikään ei näytä mahdolliselta, jolloin ei voi suhtautua intohimoisesti mihinkään, mikä koskee omaa tulevaisuutta. Kun ei ole intohimoa, ei ole mitään syytä ponnistella. EVVK.

Tietoyhteiskunnassa erityisen vähissä ovat vaihtoehdot niillä nuorilla, joilla akateemiset taidot ovat heikohkot ja koulunkäynti takkuaa – ammatteja, joissa pärjää tekemällä ja käden taidoilla, ovat vähenemässä. Työmarkkinat näyttäytyvät sellaisina, että ei ole toivoakaan löytää mitään mielekästä tekemistä – näköalat ovat heikot. Samoin nuori, joka ei kelpaa maahanmuuttajana tänne, mutta jolla ei ole paluuta kotimaahansa – mistä toivoa?

Viisastenkiveä ei ole. Näissä tilanteissa henkilökunta tai muuten tilannetta läheltä seuraavat ovat aivan mahdottoman vaativan ja vaikean tehtävän edessä. 

Siksi näihin töihin ja tilanteisiin tarvitaan erityisen sitkeitä, osaavia ja mielikuvitusrikkaita ihmisiä, jotka välittävät ja jaksavat etsiä nuoren kanssa toivoa sieltäkin, missä sitä ei ensi näkemällä näytä olevan

Nuoren vahvuudet pitää löytää ja saada palvelemaan nuoren tulevaisuutta. Niiden varaan toivoa voi rakentaa. Muuten vaarana on, että intohimoinen tekeminen suuntautuu ihan väärille raiteille.


Tuija Åstedt 

Kirjoittaja työskentelee palveluiden kehittämisessä ja johtamisessa kansainvälisen suojelun ja integraation toimialalla.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Meillä on varaa kantaa vastuuta – myös kaikkein heikoimmasta

"Emmehän mekään aina voi olla likaisia ja kylmissämme.” Näin totesi romanialainen Olga, kun häntä reilu vuosi sitten haastateltiin Helsingin Diakonissalaitoksella. Olgan sanat ovat pysäyttävät. Hän on matkustanut vuosia Suomeen, kerjäämään elantoa perheelleen. Nukkunut missä milloinkin, peseytynyt päiväkeskus Hirundossa, istunut ulkona pakkasilla.

Ja silti: Vaikka ihminen kerjää, hänellä on tunteita ja toiveita. Myös kerjäläinen haluaa olla puhdas ja päästä lämmittelemään. Hän haluaa elää ihmisarvoista elämää.
...

Kun Helsingin Diakonissalaitos perustettiin, Suomea kurittivat katovuodet, nälkä ja kulkutaudit. 1800-luvun lopun haasteissa on paljon yhtäläisyyksiä tähän päivään. Suomessa elää yhä ihmisryhmiä, joiden ihmisarvoisen elämän perusedellytykset – lämpö, puhtaus, monipuolinen ravinto ja turvallisuus – uhkaavat jäädä toteutumatta.

Elämän perusedellytysten lisäksi syrjäytyminen ja yksinäisyys ovat ratkaisemattomia haasteita, joihin hyvinvointiyhteiskunta ei yksin pysty vastaamaan. Esimerkiksi keskellä vilkkainta kaupunkielämää monet ikääntyneet syrjäytyvät omiin koteihinsa, vailla turvallisia ihmissuhteita. Yhteiskunnan palveluverkostot tekevät parhaansa, mutta eivät kykene vastaamaan kasvavaan läsnäolon tarpeeseen. Siihen tarvitaan myös meitä muita.
...

Toivoa meillä on. Suomalaisesta yhteiskunnasta löytyy valtavasti voimavaroja, rohkeutta ja halua auttaa hädässä olevia, kuten kaksi viimeistä vuotta ovat osoittaneet. Hätämajoituksen järjestäminen papereita katsomatta, turvapaikanhakijoiden auttaminen, vapaaehtoisten kasvava joukko ja eri palveluntarjoajien väliset kumppanuudet ovat askeleita kohti parempaa yhteiskuntaa. Sillä tulevaisuus rakennetaan yhteistyöllä.

Erinomainen esimerkki yhteistyöstä on Helsingin kaupungin, Helsingin seurakuntien ja Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämä hätämajoitus kaupungissa olevien paperittomien, suojattomien ja asunnottomien turvaksi. Kansalaistoiminta ja viranomaistoiminta lyövät kädet yhteen; yhdessä rakennetaan sellaista yhteiskuntaa, jossa kannetaan vastuuta myös kaikkein heikoimmasta.
...

Tärkeä kysymys nyt ja tulevaisuudessa on, miten voimme turvata hyvinvoinnin kestävästi. Laastareilla ei paranneta syviä haavoja. Niihin tarvitaan vahvoja tikkiompeleita. Ompeleita olemme me! Kaikkein huono-osaisimmista huolehtimiseen tarvitaan meistä jokaista:
yhteisöjä, yrityksiä, julkisia toimijoita ja kansalaisia. Tarvitaan rahoittajia, ruohonjuurityön tekijöitä ja organisoijia, jotka varmistavat avun tehokkuuden. Joku voi osallistua lahjoittamalla rahaa. Joku toinen lahjoittaa aikaa ja läsnäoloa. Kolmas asiantuntemustaan vaikkapa konsultaation muodossa.

Kukaan ei tee työtä yksin. Yhteisöön voi turvata ja yhteisön on kannettava. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.


Olli Holmström
Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön toimitusjohtaja