keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Pinnan alla kuplii

Suomalaisen yhteiskunnan puhtoisen pinnan alla kuplii epämiellyttävällä tavalla. Pinnalta katsoen Suomi menestyy kansainvälisissä vertailuissa. Harvassa ova selvitykset, joissa Suomi ei ole maailman kymmenen parhaimman maan joukossa. Vastikään kesäkuussa 2017 uutisoitiin, että Suomi on maailman toiseksi paras moniulotteisesti arvioidussa sosiaalisessa edistyksessä.

Kuitenkin jos pintaa rapsutetaan, näkyy toisenlainen Suomi. Suomi alkaa olla esimerkki maasta, jossa eriarvoisuuden ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kokemukset ovat polarisoituneet. Suurin osa suomalaisista kokee yhteiskunnan eriarvoiseksi ja enemmistö ajattelee, että kaikki suomalaiset eivät ole samassa veneessä. Hyvä menestys sosiaalisessa edistyksessä ei tuota Suomessa kokemusta tasa-arvoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta.

Samankaltaisia havaintoja on muitakin. Suomalaisten suuri enemmistö on hyvinvointivaltion vankkumattomia kannattajia. Kun katsellaan jakautumien ääripäitä tarkemmin, havaitaan, että hyvinvointivaltion tiukkoja kannattajia on selkeästi enemmän kuin sen vastustajia.

Toisaalta kun sitten tarkastellaan tarkemmin ihmisten asenteita suhteessa kansalaisten ja hyvinvointivaltion väliseen vuorovaikutukseen, havaitaan että noin puolet suomalaisista ajattelee hyvinvointivaltion tekevän laiskaksi. Tämä näkemys on voimakkaasti kytkeytynyt puoluekantaan ja taloudelliseen asemaan. Periaatteellinen kannatus yhdistyy voimakkaasti erilaisiin näkemyksiin hyvinvointivaltion tulevasta suunnasta.


Pinnan alla kuplivista ilmiöistä on muitakin esimerkkejä. Suomalaisten elintaso on keskimäärin hyvä ja noussut vuosien mittaan tasaisesti. Myös elämänlaatumme on parantunut ja elämäntapamme ovat kohentuneet. Suomessa on selkeä hyvinvoiva enemmistö.

Samalla meidän leipäjonomme ovat pidentyneet ja yhä useampi käy siellä pitkään. Niissä käyvien elintaso ja elämänlaatu ovat selkeästi muuta väestö heikommat, eikä myöskään elämäntavoissa ole hurraamista.

Tilannekuva on siis selkeä. Vähemmän on yhteistä ymmärrystä, miten suomalaisten sisäiset jakolinjat voitaisiin kuroa joko pienemmiksi tai kokonaan umpeen. Yksimielisyyttä ei välttämättä ole edes siitä, pitäisikö näin tehdä ja mikä on julkisen vallan rooli tässä kehityksessä. Yksimielisyys sen sijaan on siitä, että luottamus on kitti tai sementti, joka pitää tämän yhteiskunnan kasassa.


Luottamusta on perinteisesti ajateltu olevan kahta lajia. Ensimmäinen on luottamus julkiseen valtaan. Mitä luotettavampi (vähemmän korruptoitunut ja laatuun investoinut) julkinen valta on, sitä enemmän yhteiskunnassa on ”vertikaalista luottamusta”. Toinen on luottamus kanssaihmisiin. Mitä etäisempään ihmiseen voit luottaa, sitä paremmalla tolalla tämä ”horisontaalinen luottamus” on.

Sittemmin on havaittu, että on myös kolmas luottamuksen laji ja se on samassa elämäntilanteessa olevien luottamus. Esimerkiksi on voitu tarkastella, luottavatko leipäjonossa seisovat muiden leipäjonossa seisovien olevan siellä syystä.

Jos Suomi aikoo kukoistaa yhtenä yhteiskuntana jatkossa, kaikkien näiden kolmen luottamuksen tulee olla kunnossa samanaikaisesti. 

Miten temppu tehdään, siitä keskustellaan Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämässä tilaisuudessa SuomiAreenalla 14.7. klo 11.45–13 Kaupungintalon pihalla.

Juho Saari

VTT, Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori
Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Terveystieteiden yksikkö

Professori, hyvinvointisosiologia (osa-aikainen),
Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos

Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen hallituksen jäsen ja ylimmäinen makutuomari ja taikinan alustaja HDL:n SuomiAreenan keskustelussa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti