Päihderiippuvuuden ensisijainen hoitomuoto on avohoito

Viime aikoina on keskusteltu avo- ja laitospalveluiden vaikuttavuudesta päihdehoidossa. Kummallekin on päihdehoidossa oma paikkansa.

Päihderiippuvuus on krooninen sairaus, jossa keskushermosto on sopeutunut päihdyttävän aineen läsnäoloon, eikä toimi enää normaalisti ilman päihdettä. Tämä johtaa pakonomaiseen tarpeeseen käyttää päihdettä, jotta riippuvaisen toimintakyky säilyy edes kohtuullisena ja olo on siedettävänä.
Niin kuin kroonisissa sairauksissa yleensä, hoidon tavoitteena on sellaisen hoidon ja elämäntavan löytyminen, jossa sairastunut pystyy mahdollisimman normaaliin elämään taudin kanssa.

Hoitotulokset vaihtelevat yksilöittäin taudin vaikeusasteen ja hoitoon sitoutumisen mukaan.
Päihderiippuvuudesta tekee monia muita kroonisia sairauksia vaikeammin hoidettavan se, että tauti vähentää kykyä tehdä järkeviä valintoja ja pitäytyä niissä. Vaikeissa elämäntilanteissa vanha ongelmien ratkaisukeino, päihteiden käyttö, tarjoutuu helpoksi ja nopeaksi ratkaisuksi ja hoidossa palataan usein takaisin lähtöpisteeseen.

"Päihderiippuvuudesta tekee monia muita kroonisia sairauksia vaikeammin hoidettavan se, että tauti vähentää kykyä tehdä järkeviä valintoja ja pitäytyä niissä.

Aiemmin tärkein päihdehoitomuoto on ollut laitosvieroitus ja -kuntoutus. Tällöin fyysinen eristäminen laitokseen on estänyt päihteiden käytön. Suojatussa ympäristössä ylläpidetty raittius ei kuitenkaan kehitä kykyä selvitä oman elinympäristön haasteista ja houkutuksista retkahtamatta. Riskiä voidaan vähentää hoidon aikana kaupunkiharjoitteluilla ja puolimatkan koti -tyyppisillä järjestelyillä, jossa avohoitoon siirrytään asteittain. Laitoshoidon lyhytaikaiset tulokset niillä, jotka hoitoon sitoutuvat, ovat olleet hyvät, mutta pitkäaikaistulokset verrattain huonot. Hoitojen keskeyttäminen on ollut yleistä.

Krooninen sairaus edellyttää useimmiten pitkäaikaista hoitoa ja yksittäisenä toimenpiteenä laitoshoito ei paranna päihdesairautta. Rajallisia resursseja jaettaessa on ymmärrettävä, milloin laitoshoito tuo erityistä etua avohoitoon nähden. Näin on esimerkiksi silloin, kun samanaikaisesti vaikean päihderiippuvuuden kanssa ilmenee hankalia psyykkisiä tai somaattisia oireita tai kun avohoito toistuvasti kariutuu ongelmaan, joka voitaisiin laitoshoidossa huomioida paremmin.

"Laitoshoidon lyhytaikaiset tulokset niillä, jotka hoitoon sitoutuvat, ovat olleet hyvät, mutta pitkäaikaistulokset verrattain huonot.

Päihderiippuvuuksista vain opioidiriippuvuuteen on olemassa vaikuttavaa lääkkeellistä hoitoa eli korvaushoitoa. Siinä keskushermoston toimintakykyä tuetaan antamalla hoidollinen annos pitkävaikutteista opioidia lääkkeenä. Näin pakonomainen tarve hankia huumetta väistyy ja voimavarat voidaan käyttää kuntoutumistyöskentelyyn.

Opioidikorvaushoito toteutetaan avohoidossa. Tavoitteena on elämänhallinnan ja hyvinvoinnin lisääntyminen, yhteiskuntaan integroituminen ja päihteiden käytöstä johtuvien haittojen vähentäminen. Päämääränä on aina mahdollisimman hyvä toimintakyky kroonisen sairauden ehdoilla.

Päihdehoidossa kuntoutumisen tavoitteena ei ole siis taudin parantuminen, vaan saavuttaa oireeton tila, päihteettömyys, loppuiäksi tai mahdollisimman pitkäksi aikaa. Vaikeassa riippuvuudessa tavoitteena voi olla vähäoireinen tila ja oireiden kanssa pärjääminen. Avaintekijä päihderiippuvuudesta toipumisessa on psykososiaalinen kuntoutus. Sen teho perustuu työntekijän ja kuntoutujan vuorovaikutuksen ja luottamukselliseen hoitosuhteeseen. Kuntoutuksessa opitaan elämänhallintaa ja erilaisia selviytymisen taitoja. Avohoidossa niitä harjoitellaan omassa elinympäristössä jatkuvasti. Hyvässä hoitoyhteisössä on varaa myös epäonnistua.

"Päihderiippuvuuden toipumisprosessi tapahtuu arjessa, omassa elinympäristössä, eikä sitä voi ulkoistaa pelkäksi laitostapahtumaksi.

Avohoitoprosessiin kuuluu olennaisena osana retkahtaminen. Turvallinen retkahtaminen hoitosuhteen aikana on omien tavoitteiden testaamista. Se mahdollistaa oppimisen ja parhaimmillaan lisää sitoutumista kuntoutumisprosessiin.

Päihderiippuvuuden toipumisprosessi tapahtuu arjessa, omassa elinympäristössä, eikä sitä voi ulkoistaa pelkäksi laitostapahtumaksi. Olennaista on ymmärtää, että päihderiippuvuuden ensisijainen hoitomuoto on avohoito, jota laitoshoito täydentää vain erityistilanteissa.

Outi Kuikanmäki

Kirjoittaja on päihdepalveluiden ylilääkäri
Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:ssä. 

Syrjäytyminen estää ihmisarvoisen vanhuuden

Yhä useampi ikääntynyt asuu kotona, ja tulevaisuudessa määrä vain kasvaa. Vanhuspalveluiden painopiste on kotiin vietävissä palveluissa ja laitoshoidon vähentämisessä.

Vaikka kehityssuunta on monelta osin hyvä, jää osa vanhuksista haavoittuvaiseen asemaan. 

Erityisen haastava tilanne on niiden ikääntyneiden kannalta, jotka eivät itse pysty hakemaan apua ja joilla ei ole tukiverkostoa ympärillään. Syrjäytymisriski on todellinen, eikä palvelukatveeseen jääville ikäihmisille pystytä takamaan ihmisarvoista vanhuutta.

Koska syrjäytyneet vanhukset eivät itse löydä palveluiden äärelle, tarvitaan etsivää ja löytävää vanhustyötä.

Parhaiten etsivä työ toteutuu verkostoissa, joissa julkinen, yksityinen ja kolmas sektori toimivat tiiviisti yhdessä. Etsivää ja löytävää vanhustyötä on kehitetty ja toteutettu vaikuttavasti Helsingin Diakonissalaitoksen Seniori-Vamoksessa, joka on osa Stean rahoittamaa Eloisa ikä -ohjelmaa. Usein vanhuksen löytämiseen johtava vinkki tulee sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiselta tai naapurilta.

Seniori-Vamos toimii Helsingin Kalliossa ja Espoon keskuksessa. 

Vain näiltä alueilta on tänä vuonna löydetty lähes sata yksinäistä, syrjään jäänyttä vanhusta. 

Seniori-Vamoksen kautta ikääntynyt saa palveluohjauksen lisäksi rinnalleen vapaaehtoisen, jolla on aikaa ja halua olla läsnä vanhuksen elämässä, jutella ja kuunnella. 

Sektorirajat ylittävän yhteistyön avulla pystytään vastaamaan joustavasti ja yksilöllisesti ikäihmisten tarpeisiin. Ammattilaisten lisäksi kansalaistoiminnalla on tärkeä merkitys etenkin silloin, kun vanhuksella ei ole elämässään läheisiä. Heitä nimittäin on paljon.

Yksittäisten toimijoiden työ vanhusten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan valtakunnallinen toimintakulttuuri ja arvopohja, jossa ikääntyneille taataan mielekäs ja ihmisarvoinen elämä loppuun saakka. 

Ensin on kuitenkin löydettävä ne ikääntyneet, jotka tälläkin hetkellä ovat kodeissaan, kyvyttöminä lähtemään yksin ulos ja ilman sukua ja ystäviä.

Kirjoittaja

Satu Aalto on Seniori-Vamoksen projektipäällikkö.